Pianossa on varmaankin niitä kirjoja, joita kutsutaan veijaritarinoiksi. Sympaattinen kaveri tämä pariisilainen huippupianisti Max Delmarc. Hän kärsii mahtavasta esiintymiskammosta ja etsii edelleen kaihoten väkijoukosta nuoruudenrakkautta Roséa.
Maxin lähipiiri on myös herttaista. Max jakaa yhteisen huoneiston ronskin sisarensa Alicen kanssa. Alicen lisäksi Maxia holhoavat manageri Patsy ja assistentti Bernie. Ja holhoaminen onkin tarpeen, sillä Max kulauttaa lasillisen aina kuin mahdollista. Se on parasta lääkettä esiintymiskammoon. Osansa Maxin huomiosta saa samalla kadulla asuva koiranainen, jota herra pianisti ihailee intohimosesti - tietysti välimatkan päästä.
Tätä rataa Maxin elämä kulkee kirjan ensimmäisen kolmanneksen. Vaikka hassunkuriset sankarit eivät oikeastaan ole minun juttuni, sujuu lukeminen hymy suupielessä.
Kunnes kirjailija Jean Echenoz päästää luovuuden valoilleen ja antaa Maxin kuolla väkivaltaisesti.
Pianossa vaihdetaan nuotteja ja siirrytään fantasiaan. Max ei sittenkään kuole, vaan saa ikuisen elämän välitilassa. Hintana on uusi identiteetti, joka plastiikkakirurgien toimesta rakennetaan Keskuksessa ja paperit, joiden takia matkataan Etelä-Amerikkaan.
Maxista tulee Paul, joka ei saa tavata entisiä ystäviään eikä harjoittaa omaaa ammattiaan. Hän pääse takaisin rakkaaseen Pariisin, ryhtyy tarjoilijaksi ja onnistuu löytämään naisystävän. Kunnes tapaa assistentti Bernien, joka rohkaisee Paulia ottamaan takaisin edes palasen Maxin elämästä. Max-parka, melkein kaikki on käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan.
Lukuelämästäni ei olisi jäänyt puuttumaan mitään, jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Kirjailijalle kiitos siitä, että hän teki tarinasta pienen. Eikä venyttänyt sitä tuhansiin sivuihin - kuten ison K:n pitkästyttävin kirjailija Peter Carey. Pianossa nousee listalleni kirjoista, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista Isossa K:ssa.
Maxin lähipiiri on myös herttaista. Max jakaa yhteisen huoneiston ronskin sisarensa Alicen kanssa. Alicen lisäksi Maxia holhoavat manageri Patsy ja assistentti Bernie. Ja holhoaminen onkin tarpeen, sillä Max kulauttaa lasillisen aina kuin mahdollista. Se on parasta lääkettä esiintymiskammoon. Osansa Maxin huomiosta saa samalla kadulla asuva koiranainen, jota herra pianisti ihailee intohimosesti - tietysti välimatkan päästä.
Tätä rataa Maxin elämä kulkee kirjan ensimmäisen kolmanneksen. Vaikka hassunkuriset sankarit eivät oikeastaan ole minun juttuni, sujuu lukeminen hymy suupielessä.
Kunnes kirjailija Jean Echenoz päästää luovuuden valoilleen ja antaa Maxin kuolla väkivaltaisesti.
Pianossa vaihdetaan nuotteja ja siirrytään fantasiaan. Max ei sittenkään kuole, vaan saa ikuisen elämän välitilassa. Hintana on uusi identiteetti, joka plastiikkakirurgien toimesta rakennetaan Keskuksessa ja paperit, joiden takia matkataan Etelä-Amerikkaan.
Maxista tulee Paul, joka ei saa tavata entisiä ystäviään eikä harjoittaa omaaa ammattiaan. Hän pääse takaisin rakkaaseen Pariisin, ryhtyy tarjoilijaksi ja onnistuu löytämään naisystävän. Kunnes tapaa assistentti Bernien, joka rohkaisee Paulia ottamaan takaisin edes palasen Maxin elämästä. Max-parka, melkein kaikki on käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan.
Lukuelämästäni ei olisi jäänyt puuttumaan mitään, jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Kirjailijalle kiitos siitä, että hän teki tarinasta pienen. Eikä venyttänyt sitä tuhansiin sivuihin - kuten ison K:n pitkästyttävin kirjailija Peter Carey. Pianossa nousee listalleni kirjoista, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista Isossa K:ssa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.