lauantai 17. lokakuuta 2020

Sembene Ousmane Jumalan puupalikat – Afrikkalainen lakko, joka jäi historiaan

Sembene Ousmanen Jumalan puupalikat on kirja afrikkalaisesta lakosta. Se on kirjoitettu vuonna 1960. Kirjan aiheena oleva lakko tapahtui vuonna 1947. Sembene Ousmane omisti kirjansa lakkolaistovereilleen, Dakar–Niger -rautatieyhtiön työläisille. Ja koska kyse oli Afrikasta, oli tämäkin lakko siihen osallistuneiden perheiden, sukujen, heimojen ja yhteisön yhteinen asia. 

Ousmane Sembene Jumalan puupalikat
Sembene Ousmane. Jumalan puupalikat.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan puupalikat on afrikkalainen, tai vähintäänkin senegalilainen, kirjaklassikko. Ammattiyhdistysliikkeen synty ja työläisten valveutuminen oli yksi vaihe kohti siirtomaavallan murenemista, vaikka Senegal itsenäistyi vasta 1960 – eli samana vuonna kuin Ousmanen kirja julkaistiin.

Ousmane itse taisteli sotavuosina Ranskan joukoissa, mutta toimi sodan jälkeen Marseillessa satamatyöläisenä ja ammattiyhdistysjohtajana. Mahdollisesti yhtä lukeneena ja karismaattisena kuin kirjan lakon johtaja Bakayoko. Ainakin se on tiedossa, että Ousmane osallistui lakkoon itsekin. 

Kirjassa tärkeä Dakar–Niger -rautatielinja kulki Dakarista Senegalista Koulikoroon Maliin. Rautatiellä oli mittaa 1 500 kilometriä ja se palveli yli kahden miljoonan neliökilometrin aluetta Afrikan mantereen itäosassa. Sen varrella asui kansa jos toinenkin. Radan varrella puhuttiin bambaraa, volofia, tukulööriä ja varmasti useaa muutakin kieltä. Siellä ei ainakaan yleisesti puhuttu siirtomaaisäntien käyttämää ranskaa.

Afrikkalaisessa lakossa oli kyse aivan samasta asiasta kuin eurooppalaisissa: afrikkalaiset rautatieläiset lakkoilivat saadakseen samat oikeudet kuin valkoisilla työläisillä oli. Tosin muutamia poikkeusehtojakin oli, sillä eurooppalaista työlainsäädäntöä ei voi aivan suoraviivaisesti soveltaa afrikkalaiseen. Etenkin moniavioisuus ja perhekorvaukset olivat ongelmallisia.

Kun aloin lukea kirjaa, tuntuivat sekä lakkovuosi 1947 että kirjan kirjoittamisvuosi 1960 hyvin kaukaisilta ja historiallisilta. Myös afrikkalainen kirjallisuus on usein tuottanut minulle päänvaivaa kulttuurisen ymmärtämättömyyteni takia. Aiheesta, henkilöistä, sanomasta tai merkityksestä kiinni saaminen on ollut säännöllisesti erittäin vaikeaa.

Jumalan puupalikat alkoi juuri noin hankalasti. Olin aivan ymmälläni ja hyvin turhautunut näiden kymmenien henkilöhahmojen kanssa. Selvisi, että Ousmane oli kerännyt kirjaansa heitä yli 40 kolmeen eri lokaatioon. Keitä he olivat ja miten tämä kaikki liittyi toisiinsa? 

Alkuhankaluuksien takia Jumalan puupalikat on kirja, joka jää vähänkään kärsimättömältä lukijalta helposti kesken. Itse luovutan lukemisen kesken harvoin ja olipa hienoa huomata, että sinnikyys nytkin palkittiin. Alkuhankaluuksien jälkeen asetelmat selkiytyivät. Sisukas lukija sai palkinnoksi upean tarinan yhteisön voimaantumisesta. Itseäni kiinnostivat etenkin kirjan naiskuvat sokeasta selviytyjästä lakkokenraaleihin – Ousmanen feminismi oli uskomattoman modernia jo vuonna 1960! Naiset eivät todellakaan olleet "normandialaisia lehmiä", jotka on ostettavissa parilla kilolla riisiä. Naiset saattoivat olla riippumattomia kuten itseäni eniten kiehtonut Penda – huonomaineinen lakkokenraalitar, urhea kuin kuka tahansa kapinallinen. 

Kirjan henkilöt asuivat Bamakossa, Thièsissä ja Dakarissa. Oli luottamusmiehiä, aktiivijäseniä ja lakkorikkureita, ratavirkailijoita, äitejä, puolisoita ja rakastettuja, oppipoikia ja valveutuneita tyttäriä. Oli ranskalaisia siirtomaatehtävissä ja yhtiön leivissä.

Ja etenkin oli Ibrahima Bakayoka, lakkolaisten puhemies ja luottamusmies. Bakayoko oli se, joka puhui ensin työttömyydestä, opetuksesta, Indokiinan sodasta, Venäjästä, Ranskasta ja työväenliikkeestä. Hän oli mies, joka huomattiin. Bakayokoa Ousmane piilotteli pitkään vain muiden puheissa esiintyvänä, lähes legendanomaisena johtohahmona. Bakayoka saapui kirjaan käännekohdassa ja johdatti joukkonsa kohti loppuhuipennusta – lakkolaisten marssia Thièsistä Dakariin. 

On kirkas päivä ja se päivä jää historiaan,
taivaanrannalta tulee valo.

Ousmane piti huolen siitä, että lukija ymmärtää hänen kirjoittaneen nimenomaan afrikkalaisen kirjan. Afrikka kuiskii kirjan sivuilta minareetteineen, moskeijoineen, okranvärisenä maana, suurina varjostavina puina, kaivojen ympärille kokoontuvina yhdyskuntina. On savimajoja, asumuksia, termiittikekoja ja keskipäivän kuumuuden kuivattama ruoho. On köyhyyttä, asunnottomuutta ja pelkoa ruoan ja juoman loppumisesta.

Naiset ja miehet häärivät raunioiden keskellä. Sinne tänne kohosi seipäitä, laatikoita ja tyhjiä kanistereita kerättiin kasoiksi, mustien pölypilvien keskellä miehet ja naiset lakaisivat, kaivoivat, tonkivat esiin padan tai vuoteen kehikon, ja heidän ympärillään juoksenteli alastomia lapsia joiden iho oli tuhkanvärinen.

Alastomat, jatkuvasti nälkäiset kakarat kuljeksivat siellä lapaluut törröttäen ja vatsat turvoksissa ja tappelivat korppikotkien kanssa haaskojen jäännöksistä.

Afrikkaa kirjassa olivat myös kielet ja tapa käyttää vertauskuvia. Käännökseen oli kiinnostavasti jätetty alkuperäiskielen sanoja. Niitä ei ollut liikaa, mutta ne olivat painavia. Tärkein oli toubabou, ranskalainen.

Kieli luotti myös vertauskuviin. Imettäminen oli puun kastelemista huomista varten ja nukkuessa ruumiin silmät sulkeutuivat, mutta mielen silmät avautuivat. Jumalan puupalikat tarkoitti ihmisiä. Taikauskon vuoksi heitä ei laskettaessa kutsuttu ihmisiksi tai eläviksi olennoiksi ettei heidän elämänkaarensa lyhenisi.

Valkoiset odottivat, että lakko murtuisi nopeasti. Afrikkalaiset työläiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaikka heidät yritettiin näännyttää hengiltä. 

Jumalan puupalikoissa taisteltiin yhdessä rintamassa varmastikin itsenäistymispyrkimysten nosteessa. Se ei antanut todellisuudesta liian samettista kuvaa, sillä lakkoon osallistuminen tarkoitti automaattisesti köyhyyttä ja nälkää. Lakkotuomioistuimissa rikkurit tuomittiin epähumaanein keinoin eivätkä kuolinkohtaukset olleet kaunista luettavaa.

Kirjan kohokohta oli ehdottomasti lakkolaisten marssi Thièsistä Dakariin. Erityisen vaikuttava oli luku, jolla Ousmane kunnioitti marssille osallistuneita naisia. Mukana oli jopa sokea Maimouna. Dakariin saapumisesta alkoi yleislakko, joka pakotti ranskalaiset taipumaan lakkolaisten vaatimuksiin.

Itselleni oli jälleen kerran ällistyttävää huomata, miten teemoiltaan ajankohtaiselta vuodesta 1947 vuonna 1960 julkaistu kirja tuntui. Rotukysymykset, feminismi ja työelämän oikeudenmukaisuus – taistelu näiden puolesta ei ole monessakaan maassa vanhentunut vuosikymmenissä. Jumalan puupalikat oli ehdottomasti sellainen puhutteleva ja ikivihreä kirja, jollaisia odotan Keltaisen kirjaston julkaisevan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.