sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Yashar Kemal Ararat-vuoren legenda – Rakkauskin on erilainen luontoromantikon silmin

Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda on outo pieni kirjanen Keltaisessa kirjastossa, maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa. Oudonoloinen siksi, etten keksi keille kirja on kirjoitettu tai mikä tekee siitä maailmankirjallisuutta. Jos mietin Kemalin mahdollisia motiiveja tulee mieleeni joko Ararat-vuoren ylistys tai halu pelastaa kansantarinoita unohdukselta. Onhan Kemal sekä tunnettu luontoromantikko että vannoutunut katoavan kansanperinteen tallentaja.

Varsinainen legenda Kemalin tarinassa on Ararat-vuori itse. Se oli kuin toinen maailma joka asettui tämän maailman päälle. Vuori saattoi koitua kuolemaksi, sillä rinteiden lohkareet olivat ihmisten kivettyneitä jäännöksiä. Araratin nimeen kirottiin ja sitä palvottiin. Vuoren tahdolla oli väliä, sillä se pystyi joko langettamaan kirouksen tai pelastamaan pulaan joutuneet. Tahtoaan vuori ilmaisi värein tai vaikka kukkasin. 

Yashar Kemal. Ararat-vuoren legenda.

Ararat-vuoden legendan lukee parissa tunnissa. Se on sadunkaltainen tarina tai aikuisten satu, joka sopisi hyvin yläkouluissa luettavaksi. Ehkä Kemal kirjoittikin sen nuorille! 

Sadun tuntua lisäävät kronologinen kerronta ja runsas, ymmärtääkseni kirjailijan itsensä tekemä, viivapiirrosmainen kuvitus. Kirja myös alkaa olipa kerran -tyylisesti vaikkei Kemal täsmälleen noita sanoja käytäkään. Tosin Kemalin sadussa kaikki ei lopussa käänny parhain päin.

Kemalin tarina kertoo turkkilaisesta Ararat-vuoren rinteillä asuvasta heimosta joskus kauan sitten. Tarinan alkaessa ollaan kaivoa muistuttavan ruukkujärven äärellä, ja sinne myös lopussa palataan. Ruukkujärvi tunnetaan omanlaisesta sinisävystä, lasuurista. Kevään tullessa paimenet kokoontuvat järven ympärille soittamaan sävelmää Ararat-vuoren vihasta valkoista lintua odottaen. Sellainen romanttinen tragedia tämä tarina.

Tragedian alkuunpanija on kuriton, mutta majesteetillinen valkoinen arabihevonen. Isännältään karannut hevonen pysähtyy Ahmetin ovelle. Hevonen on köyhälle nuorelle miehelle ruhtinaallinen lahja, josta – kuten Ahmet itsekin arvelee – seuraa ikävyyksiä.

Hevonen, joka tulee ihmisen luokse vapaasta tahdostaan on Jumalan lahja eikä sitä voi olla ottamatta.

Hevosen omistaa Mahmut Khan, Neyazitin pašša. Pašša ei sulata hevosen omapäisyyttä eikä Ahmetin uppiniskaisuutta vaan käskee vangita nuoren miehen vankityrmään. 

Ahmetin tulevaisuus ei vaikuta hyvältä, sillä Mahmut Khan on tunnettu julmasta hallinnosta. Niskoittelevat alamaiset pistetään istumaan takaperin aasin selkään – se tietää teloitusmatkaa. Pää jos toinenkin putoaa linnan tornista väkijuokkojen hurratessa. Paššan itsensä silmät loistavat kirkkautta, kun hänessä puhuu vihan jumala, jonka mahti kaikuu Araratin vuorilta ukkosen jyrinänä ja salaman leimahduksina.

Ahmetia kuitenkin onnistaa, sillä häneen iskee silmänsä Gülbahar, paššan tytär. Vanhan perinteisen tavan mukaan nuorten pitää saada vapautensa ja toisensa. Yhteisössä perimätavat elävät voimakkaina, sillä ne kokovat kansan yhteen. Joukkovoimalla saadaan rakastavaiset vapaiksi.

Ahneus, periaatteet ja hulluksi tekevä rakkaus ovat tämän kirjan aiheet. Niistä seuraa tragedia ja niistä muodostuu paimenten legenda. Joka vuosi kevään puhjetessa kukkaan paimenet soittavat lauluaan Ahmetin ja Gülbaharin tarinan muistolle ja rakkauden valkoinen lintu kastaa siipensä järveen.

Kemalin tarina oli satumaisen suloinen tarina uskosta, joukkovoimasta ja epäuskon tuhoavasta voimasta. Se oli niin perinteisen oloinen, että yllätyin kovasti kun huomasin, että se oli kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1970. 

Ararat-vuoren legenda oli sympaattinen pieni tarina sympaattiselta kirjailijalta. Sen lukeminen oli pieni pyrähdys väärään suuntaan lukemiseni maailmankartalla – luettu hetkessä, unohdettu hetkessä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.