Kim Leine palaa kirjassa Punainen mies, musta mies takaisin Grönlantiin. Kirja on nimetty myös Grönlantitrilogian kakkososaksi, joten lisää tarinoita Leinen tavaramerkkimaasta on odotettavissa.
 |
Kim Leine. Punainen mies, musta mies.
|
Trilogian ykkösosan Ikuisuusvuonojen profeetta tavoin Punainen mies, musta mies -kirjassa asutetaan siirtomaata, käännytetään pakanoita ja yritetään uskon, viinan ja irstailun voimin selviytyä hyytävissä olosuhteissa.
Kakkososa on ykkösosan tavoin suurromaani sekä sivumäärältään että aiheeltaan. Ollaan samassa uudisasukkaiden ajanjaksossa. Monisatasivuinen kirja ottaa haltuun yhden ihmisiän verran 1700-lukua ja ison siivun Tanskan siirtomaahistoriaa. Ikuisuusvuonojen profeetasta poiketen kakkososassa on kuitenkin jotain hyvin erilaista ja se on kertojanääneltään erilainen Kim Leine.
Punainen mies, musta mies -tarinassa on useita syitä tai motiiveja päätyä valkealle saarelle, monta grönlantikokemusta ja lukuisia ihmiskohtaloita. Viimekädessä varsinainen tarina seisoo kahden ristiriitaisen keskushenkilön varassa ja he ovat luonnollisesti mies punainen ja mies musta.
Punainen mies Aappaluttoq on asunut aina Grönlannissa ja omista sanoistaan päätellen hän tulee aina siellä asumaan. Ei ole selvää, onko punainen mies verta ja lihaa vai henkiolento – itse valitsen molemmat. Voin käydä kaikkialla...voin vetäytyä itseeni kuin virranpyörre, joka syö itsensä, ja sitten päästän ulos henkeni.
Musta mies, joka on lähetyssaarnaaja Hans Edege, on ottanut kasvatettavakseen punaisen miehen pojan vastoin isän tahtoa.
Kirjan tarinassa on kyse suunnilleen tästä:
Ykkösosassa Hans Edege lähtee 1721 Grönlantiin. Sillat takanaan polttanut pappismies etsii uutta seurakuntaa. Hän on kuullut saaren muinaisista norjalaisista, mutta löytää ilkikurisen alkuperäiskansan, joka ei ole koskaan kuullutkaan Jeesuksesta. Tämä ei Edegeä lannista: hän näkee mielessään kauppa-aseman, kirkon ja iloisia kristittyjä. Edegen onneksi Tanskan kuningas Fredrik IV haluaa alaisuuteensa uuden siirtokunnan, ja 1728 Grönlantiin lähetetään laivalastillinen armeijakarkureita, pikkurikollisia ja ilotyttöjä uutta Tanskaa rakentamaan. Kauppalaivoja saapuu satamaan säännöllisesti uutta siirtokuntaa vahvistamaan – tosin sillä, mitä saadaan rakennettua on tapana rapautua ihmisen tai luonnon toimesta.
Toisessa osassa perustetaan imperiumia huonolla menestyksellä. Grönlantiin muodostuu siirtokunta, joka on – kuten suurvaltojen siirtomaahistoriasta tiedämme – hallinnollinen ja inhimillinen katastrofi. Siirtokunnassa kuollaan nälkään, keripukkiin, lapsivuoteelle ja kylmyyteen. Vain viinasta ja seksistä ei ole alituiseen puutetta. Pahimman katastrofin tuo mukanaan Tanskasta saapuva kauppa-alus. Tämän katastrofin nimi on isorokko ja se niittää aiemmista koettelemuksista selvinneitä urakalla.
Alkuperäisasukkaat suhtautuvat uuteen uskoon uteliaan kiinnostuneina, mutta Edegen harmiksi tulkitsevat sitä omalla tavallaan ja soveltavat kristillisiä ohjeita omaperäisesti. Kuten alkuasukasnainen, joka hanakasti auttoi kanssaihmisiä kulkemaan kuoleman portista – hyväntekijähän vain nopetti kärsijöiden pääsyä paratiisiin. Grönlantilaiset tulevat, menevät ja katoavat mielensä mukaan eikä heistä koskaan tule toivotunlaisia alamaisia Tanskan kuninkaalle.
Te tanskalaiset olette kummallisia...Teidän jumalanne on sekä heikko että vahva, ja se toinen jumala, hänen isänsä, on sekä julma että rakastava, kristityt ovat sekä hyviä että huonoja, ja maamme on yhtä aikaa meidän eikä sittenkään ole meidän.
Omavaltaisesti toimivat myös tanskalaiset. Pastorin vaimo tulkitsee omaa toimenkuvaansa luovasti: hän perustaa pappilaan lastentarhan, jonne hän hyväntekeväisyyden nimissä pakkosiirrättää vastasyntyneet grönlantilaispienokaiset. Saaren lääkäri käyttää asemapaikkaansa testauslaboratoriona. Toimenkuvaan kuuluvat kuolleiden leikkely tutkimustarkoituksiin ja muut kyseenalaiset hoitokokeilut, joiden seurauksena todennäköisimmin kuollaan kuin selvitään hengissä.
Kolmannessa osassa kirjassa esiintyneet isät ja pojat kerää yhteen aiemmin tavattujen henkilöiden tarinat, kun jokainen pääsee vuorollaan kertomaan tarinan omalla tavallaan. Kuten Hans Edegen oma, ja vähemmän pidetty poika Niels ja naurettavan kuninkaallisesti nimetty, punaiselta mieheltä ryöstetty ja eniten rakastettu, Fredrik Christian. Kolmas osa on vakavampi ja henkilökohtaisempi kuin sitä edeltäneet.
Olen lukenut
Ikuisuusvuonojen profeetan ja
Kuilun ja kiintynyt makaaberiin Leineen. Leinen teksti on melkein kuvottavaa ja lähes fyysisesti vastenmielistä sisäelimineen, eritteineen ja henkilöhahmojen hillittömine elintapoineen. Toisaalta kirjojen henkilöhahmot ovat hyvin henkisiä, ponnistelevat aatteissaan eteenpäin samalla taistellen tositarkoituksella demoneitaan vastaan.
Luin Punainen mies, musta mies -kirjaa, aiheensa puolesta kiinnostavaa, mutta käsittelytavaltaan latteaa, syvästi pettyneenä kunnes sivulla 463 tapahtui suuri muutos. Minulle tämä kirja oikeastaan vasta silloin alkoi, sillä sain takaisin suuresti arvostamani mustanpuhuvan gootti-Leinen.
Punainen mies, musta mies -kirjassa Leine oli yllättäen muuttunut leikkisäksi ja kepeän sarkastiseksi kööpenhaminalaiselämän ja kuninkaanhöpsötysten kuvaajaksi. Tästä en pitänyt yhtään! Tosissani ikävöin Leinen armottomia henkilökuvia sekä julmaa, raatelevaa ja synkkää kerrontaa – Parahin Kim Leine: Maailma ei tarvitse toista Peter Høegiä!
Parhaiten läpi satojen sivujen piti mielenkiintoani yllä itse Grönlanti. Siirtomaalaisten pahin vastustaja eivät luonnollisestikaan olleet alkuperäisasukkaat vaan jäinen ja jylhä saari, jonka valloittaminen tai alistaminen oli mahdotonta. Se ei taistele avoimesti vaan harjoittaa passiivista vastarintaa. Ja tietää voittavansa.
Kun kirja loppuu, musta mies lähtee ja punainen mies tietysti jää. Nyt heidät on jaettu kahtia: Niihin, jotka lähtevät ja niihin, jotka jäävät.
Ja kuten odotinkin, tarina päättyi punaisen miehen sanoihin:
Teille Grönlanti on jotakin, millä on alku ja loppu, jotakin minne tullaan ja mistä lähdetään. Mutta sitä se ei ole niille, jotka kuuluvat tänne.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.