Orhan Pamuk Punatukkainen nainen – Poikien pelot ja isien onnettomuudet

Orhan Pamuk on kirjoittanut täydellisiä kirjoja. Minulle täydellisin on ollut mystinen ja poliittinen Lumi. Orhan Pamuk on kirjoittanut myös erittäin hyviä kirjoja. Yksi niistä on yllätyksellinen Punatukkainen nainen.

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen.

Cülcihan, punatukkainen nainen, on isän rakastajatar ja isän pojan Cemin lapsen äiti. Pojaltaan Enveriltä Cülcihan haluaa tarinan: 

Kirjasi on oltava sekä rehellinen että sadunomainen samaan tapaan kuin minun viimeiset monologini. Se on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarunlailla tuttu.

Pamukin kirja herättää henkiin klassisia myyttejä ja tarinoita. Sen teemoja ovat isänmurha, kohtalonomaiset ihmissuhteet ja klassisen tragedian käsikirjoittama elämä. Siksi poikien pelkuruuskin on vain seurausta aiempien miesten tragedioista. Joita nämäkään miehet eivät muuten kirjoittaneet itse.

Punatukkainen nainen -tarina alkaa uudestaan kolme kertaa. Kirja on erilainen kolme kertaa.

Ensimmäinen osa on aikuisten satu. Inhoan yleensä aikuisten satuja. Siedän sellaisenkin Pamukilta. 

Ensimmäisessä osassa nuori Cem, myöhemmin geologian insinööri ja rakennusurakoitsija, kehystää henkilökohtaisen tragediansa ja muistelee menneisyyttään. 16-vuotiaana isän hylkäämä Cem näki kaivosmestari Mahmutissa isähahmon ja oli onnellinen, kun hän pääsi kesäksi ikiaikaisia työtapoja käyttävän kaivomestarin oppipojaksi.

Kaivostyömaa oli lähellä Öngörenin sotilastukikohtaa. Kaupungilla Cem iski silmänsä keski-ikäiseen farkkunaiseen, jolla oli liehuvat punaiset hiukset.

Iltaisin Cem haaveili punatukkaisesta naisesta ja kuunteli yötaivaan alla mestari Mahmutin Koraanista peräisin olevia tarinoita. Syntyi suhde, jossa isänetsinnällä oli vahva motiivi: – Jos sinä haluat olla hyvä oppipoika, kohtele minua kuin olisit poikani, sanoi Mahmut. – Halusin, että hän välittäisi minusta ja suojelisi minua entistä enemmän, mietti Cem.

Veden löytäminen kaivosta alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Periksiantamaton kaivomestari jatkoi sinnikkäästi, vaikka hänen olisi kaivauduttava maan keskipisteeseen.

Sitten kaivolla tapahtui pelätty onnettomuus, jonka seurauksena Cem pelkäsi tappaneensa Mahmutin. Onnettomuutta edelsi eroottinen yö punatukkaisen naisen syleilyssä. Säikähtänyt Cem pakeni ikävyyksiä kylästä kiireen vilkkaa.

Toisessa osassa Cem yrittää elää sekä salaisuuden että syyllisyyden kanssa. Pamuk hylkää kronologisen kerronnan ja keskittyy Cemin mielenliikkeisiin. Nuori mies kääntää selkänsä nuoruuden kavereille, keskittyy geologian opiskeluun ja kiinnostuu yhä enemmän klassisista myyteistä. Teemana toisessa osassa ovat itsepetos ja syyllisyyden taakka. 

Cem avioituu, perustaa rakennusliikkeen ja näkee painajaisia, joissa Mahmut jatkaa kaivon kaivamista avaruuteen saakka. Cem tapaa kadonneen isänsä ja pettyy. 

Cem, ja on nyt myös klassisista tarinoista kiinnostunut vaimo, viettää vapaa-aikaa traagisten isämurhatarinoiden kimpussa. Vanhan Testamentin Kuninkaiden kirjasta löytyy Oidipus-teemainen versio Rostamista. Cem käsittelee pakkomiellettään "poika oli isämurhaaja, isä oli poikamurhaaja" -tarinoihin yllättävän analyyttisesti:

Mielestäni rostameja olivat isät, jotka hyväntahtoisuudestaan ja hellyydestään huolimatta herättivät pojissaan pelkoa...Oidipuksia olivat ehkä pojat, jotka kapinoivat isäänsä vastaan ja vihasivat häntä.

Kuvioihin ilmestyy Cemin poika Enver, yllättävä salaisuus. Ja niin paljastuu myös Cemin ja kaivonkaivajan välinen salaisuus. Tarut alkavat elää Cemin elämässä. Historia kävelee Önögörenissä, kun aikuinen Cem monta vuotta myöhemmin tapaa kaivolla tuntemattoman poikansa. 

Kolmas osa on Cülcihanin tarina. Silloin Cem on enää muisto vain.

Läpin kirjan Pamukia kiinnosti isien ja poikien monimutkainen suhde. Koska pojat tarvitsevat isää? Silloinko, kun pitää tehdä raja hyvän ja oikean välille? Vai silloin, kun poikien pitää saada varmistus, etteivät he ole syntisiä tai syyllisiä? Vaiko silloin, kun asiat menevät pieleen ja iskee ahdistus?

Oidipuksen tai Rostamin tarinan kaltaisten myyttien tuominen nykyaikaan on haastava idea. Pamuk onnistui ja hänhän on hieman kuin Euraasian James Joyce eikö vaan! Tämän ymmärsin lopussa.