Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista – Toisen totuus meistä itsestämme ja Lucy Bartonista

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei ole kirja Lucy Bartonista, mutta se on kirja, jota ei olisi ilman Lucy Bartonia. Strout on sijoittanut Kaikki on mahdollista kirjansa Illinoisin Amgashiin, Lucy Bartonin pieneen kotikaupunkiin maissi- ja juurikaspeltojen keskelle. Amgashista ei juurikaan ole kuuluisuuteen ponnistettu, joten siksi on kai luonnollista, että kaikilla on jotain sanottavaa Lucy Bartonista. 

Elizabeth Strout. Kaikki on mahdollista. 

"Kaikki on mahdollista kaikille" ovat Stroutin kirjan loppusanat ja viimeinen totuus. En voi itse olla lukematta niitä vailla ironiaa ja molemminpuolista tulkintaa. Mahdollisesti hyvässä, mutta myös pahassa. Kaikista on yleinen näkemys, mutta mahdollisesti myös toinen totuus.

Luen Stroutissa paljon Alice Munroa enkä taida olla ainoa. Molemmissa on samaa herkkäviritteisyyttä ja poikkeuksellista kykyä kirjoittaa inhimillisesti. Kummankin tekstit ovat liikuttavia ja koskettavia. Kummankin heikkous kirjailijana saattaa olla se, että he toistavat itseään.

Yksi ero naisilla kuitenkin. Munro on mielestäni jo siirtynyt isoäiti-ikäisiin. Strout sen sijaan keskittyy sitä edeltävää sukupolveen ja heidän lapsiinsa. 

Amgashin pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulivat tuntevansa siihen asti, kun arjen tragediat hajottavat perheitä ja pudottelevat kulisseja. Osa pakenee häpeää ja vastuuta ja muuttaa pois. Jäljelle jääneet oivaltavat poikkeuksetta jotain uutta itsestään ja kohtaavat jatkossa muut rehellisemmin ja rohkeammin.

Lucy Barton on kirjan keskipiste siksikin, että hän on juuri julkaissut uuden kirjan. Lucy on esillä kirjakauppojen näyteikkunoissa, kansallisilla kanavilla ja kirjailijakiertueilla. Lucy kirjoittaa tosista asioista mahdollisimman rehellisesti – ei kuitenkaan omistaan. 

Stroutin kirjassa on yhdeksän kertomus ja niistä juuri se on parhain ja kamalin, jossa Lucy tapaa Amgashissa monen vuoden jälkeen siskonsa ja veljensä. Nimeni on Lucy Barton -kirjasta tiedämme, että Lucyn lapsuus oli köyhää. Mutta näin mielenvikaista ja vastenmielisestä lapsuutta en ainakaa minä pystynyt kuvittelemaan. 

Elizabeth Stroutille kurjista asioista kertominen ei ole ongelma. Strout on koulutukseltaan juristi ja siinä ammatissa oppii varmasti yhtä ja toista tragedioista.

Strout pystyy kertomaan teini-ikäisenä tyttöystävänsä tappaneesta pojasta ja tämän asuntovaunussa asuvasta äidistä. Hän pystyy kertomaan kaappihomosta isästä, jonka todellisempi elämä paljastuu vasta dementiavaiheessa. Hän pystyy kertomaan menestyneestä pariskunnasta, joka hankkii yhteistuumin aviomiehelle seksikumppaneita kieroilla tavoilla.

Amerikkalainen köyhyys – siitä ei ole kaunista lukea. Siihen liittyy väkivaltaa, heittelejättöä, henkistä apatiaa, sivistymättömyyttä, eläimellistä seksuaalisuutta, mielen ja ruumiin sairauksia, hyväksikäyttöä, perustarpeiden kieltämistä. – Kukaan ei voi olla niin köyhä, ettei hänellä ole terveyssiteitä, sanoo opettaja. Kyllä voi. Joku voi olla niin väsynyt ja viluinen, että hän jää välitunneiksi nukkumaan patterin viereen. Joku perhe voi olla niin ahdingossa, että lasten vaatteet ommellaan tilkuista. Tosin jonkun äiti saattaa olla niin sekaisin, että tähän päädyttiin, koska äiti ensin leikkeli lapsensa vaatteet. 

– Hänestä tuntui, että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut tässä maassa sopivaa, pohtii yksi Stroutin henkilöistä.  

"Ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin", Strout kirjoittaa. Ensin koetaan tragedia ja sitten kehitetään selviytymismekanismeja. Siksi Strout ei synkeistä aiheista huolimatta ole synkeä kirjailija.

On olemassa lohturuokaa ja on olemassa myös lohtukirjallisuutta. Sellaista kirjoittaa Elizabeth Strout. Kun on lukenut hänen ihmisistään alkaa tuntua, ettei salailulla saavuteta mitään. Että on valmis ottamaan vastaan myös muiden tarinat. Että on valmiimpi antamaan anteeksi ja hyväksymään toisia totuuksia meistä ihmisistä.