Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus on klassista saksalaista angsismia 1970-luvulta. Siltä ajalta, kun oli maa nimeltä Länsi-Saksa ja maa nimeltä Itä-Saksa. Historian mukaan itäsaksalaisilla meni surkeasti. Lukemieni kirjojen mukaan sen paremmin ei mennyt länsisaksalaisillakaan. Heitä nimittäin vaivasivat tuhoisat ajatukset, näköalattomuus ja synkältä näyttävä tulevaisuus.
 |
| Dieter Wellershoff. Simpanssin kauneus. |
En ole aiemmin kuullut kirjailijasta nimeltä Dieter Wellershoff. Keltaisen kirjaston yhden kirjan ihmeitä ryhtyy aina lukemaan hieman jännittävissä tunnelmissa. Saattaa löytyä helmi tai saattaa löytyä kummajainen. Nyt löytyi ankeuden huippukokemus ja taitavasti kirjoitettua rikosproosaa.
Dieter Wellershoff todella osaa kirjoittaa häiriintyneisyyden ja itsetuhoisuuden psykologiaa. Simpanssin kauneus kertoo syvästi mentaalisella tavalla Klaus Jungin ajautumisesta kuilun reunalle ja sen yli. Näin ihminen masentuu, näin hän antaa periksi ja näin hänen päivänsä ovat luetut.
Ensinnäkin anteeksi, että paljastin Klausista näin paljon jo aluksi. Klausia ei voi kuitenkaan loppuunkäsitellä yhdessä kirja-arviossa, joten kehotan tarttumaan tähän outoon, mutta silti vinksahtaneella tavalla kiinnostavaan kirjaan.
Wellershoff paljastaa tarinan motiivin heti ensimmäisellä sivulla:
Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.
Tarinan alussa selviää, että Klaus Jung on erotettu yliopistosta väärennetyn tutkielman takia. Tutkielma käsitteli tiibetiläistä Kuolleiden kirjaa, johon palataan tekstissä tuon tuostakin. Silti Klaus fantasioi olevansa poikkeuksellinen nero eikä fantasia näytä tyystin katoavan monista epäonnistumisista huolimatta.
Yliopiston jälkeen Klaus liittyy ryhmään, joka kiertelee kleinbussilla Saksan maaseutua myymässä lehtitilauksia. Ryhmän pomo kohtelee alaisiaan sadistisesti, jopa väkivaltaisesti.
Nöyryyttävän kohtauksen jälkeen Klaus pakenee yhdessä pomon ystävättären Ellenin kanssa Teneriffalle. Siellä paistaa aurinko taivaalla, mutta ei sydämissä. Palattuaan Saksaan Ellen ja Klaus menevät jopa naimisiin. Virheliike, sillä alusta saakka Elleniä uskottomaksi epäilevä Jung karttelee vaimoa niin paljon kuin mahdollista. Seuraa paitsi mustasukkaisuutta, myös pahenevaa vieraantuneisuutta.
Klaus siirtyy uuteen työhön peliautomaattien asentajaksi. Nyt hänen elämänsä pyörii baareissa ja pelihalleissa, rähjäisissä pikkuhotelleissa ja yksinäisissä televisioauloissa. Hän naamioituu hiljaiseksi, rauhalliseksi ja tasaiseksi mieheksi, joka nauttii naamion takaamasta kunnioituksesta.
– Olen ollut jo pitkään umpikujassa, sanoo Klaus itselleen usein. Klaus joutuu oman mielikuvituksensa ansaan ja jotenkin liukuu väärien valintojen puolelle. Hänellä on se kuuluisa eksistentaalinen elämänkriisi ja näistähän on muutama muukin kirja kirjoitettu.
...hänen pitkään vaalima sokeutensa oli päättymässä, sokeus, jonka suojissa hän oli elänyt ja josta hän nyt oli luopumassa, koska hänellä ei ollut enää riittävästi voimia pitää sitä itsellään.
Yhden viikonlopun päätteeksi Klaus tekee radikaalin ratkaisun, jota en tässä paljasta. Kerron vain, että Klaus kuulee pimeyden ja näkee hiljaisuuden. Halu olla kuollut on ollut hänessä valmiina, vaikkei hän ole sanonut sitä ääneen.
Simpanssin kauneus on sysimusta ja sumunharmaa tarina. Se tapahtuu ankeissa lähiöissä, räkäisissä kuppiloissa, pimeillä maanteillä ja nuhjuisissa huoneissa. Kaikkialla kertoja ikään kuin vaanii Klausia raportoiden hänen pienimmätkin mielenliikkeensä ja eleensä.
Kai tämä on hyvää proosaa?, on joku aiempi lukija kommentoinut kirjan sivulle. Simpanssin kauneus on outo kirja. Tavallaan surkea. Tavallaan syvällisesti mentaalinen. Tässä kirjassa ei ollut mitään kaunista. Silti minusta se oli hyvää proosaa. Mutta sen tiedän, että tätä kirjaa ei tule ikävä!
Mitä sitten oli simpanssin kauneus? Teneriffalta ostettu patsas, joka mahdollisesti muistuttaa siitä kuinka aina katsomme kuolemaa silmiin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.