Don DeLillon tarinat ovat tiivistymiä siitä, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat ovat seuraavina vuosikymmeninä muuttumassa. DeLillolla on 2000-luvun oraakkelin ääni. Se on katastrofin ääni. Henkilökohtaisen ja valtiollisen. Aluksi kaikki tuntuu scifimäiseltä, mutta kun tarinat etenevät, tuntuu nykyhetkeltä.
Nollan kelviniä -kirjan suuri kysymys kuuluu: Ikuinen elämä, sitäkö todella haluamme? Millainen olisi maailma, johon sinä haluaisit palata? Mikä on sinun suhteesi elämään ja kuolemaan?
Nolla kelviniä alkaa tutkimuslaitoksesta Tšeljabinskissa. Laitoksessa testataan ikuisen elämän mahdollisuutta. Jokainen haluaa omistaa maailmanlopun. Laitos on syväjäädytyskammio, jossa tiedemiehet haluavat kyseenalaistaa kuoleman käsitteen. Kun teknologia kehittyy, voidaan jäädytetyt ruumiit herättää eloon.
Nollan kelvinin päähenkilön Jeffrey Lockhartin isä Ross on miljonääri. Jeffreyn äitipuoli Artis on vakavasti sairas. Hän valmistautuu jäädytettäväksi, koska nykyelämässään arkeologina työskennellyt Artis haluaa olla myös tulevaisuuden arkeologi.
Olemme täällä ajatellaksemme uudelleen kaikkea, mikä liittyy elämän päättymiseen. Me haluamme kirjoittaa uudelleen tulevaisuuden.
Kustantajan mukaan Nolla kelviniä -kirjaa sanotaan Valkoisen kohinan sisarosaksi. Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Valkoinen kohina on edelleen hyvin kiinnostava, vaikka se käsittelee massakulttuuria, joka on jo historiaa.
Kummassakin kirjassa on kaksi yhteistä teemaa: Perhe ja kuolema. Aiheiden käsittely ja kokeminen ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet perusteellisesti. Valkoisessa kohinassa pelättiin kuolemaa. Nollassa kelvinissä koko kuoleman käsite on metafysiikkaa.
Valkoisessa kohinassa on screeni, joka on televisio. Nollassa kelvinissä on mobiiliteknologia ja valkoinen screeni, joka tuntee sinun elämäsi paremmin kuin sinä itse. Screeniltä voi lukea kaikki vaaran ja uhan ainekset sekä historiaan koodatut katastrofin ainekset.
Valkoisessa kohinassa tunnettiin perherakkautta. Nollassa kelvinissä tunnetaan tunteiden kaltaisia tunteita. Nollassa kelvinissä tunteet olivat yhtä jäädytettyjä kuin Artisin ruumis. Jeffreyn ja Rossin suhde on ristiriitainen ja jossain heidän välissään on pojan äiti, jonka nimeä Ross ei enää suostu sanomaan. Väljänoloinen ihmissuhde löytyy myös Jeffreyn ja hänen naisystävänsä Emman väliltä.
Yksi nykyajan kirjallisuuden suurimpia teemoja ovat kaikki ne suuret vaarat ja riskit, joita vanhempina otamme. Kun kaikki informaatio ja verkostot ovat vain kännykän päässä, ei enää pelätä vain teinien paheellisia seurapiirejä vaan globaalisti radikaaleja yhteisöjä. Tätä kaikkea tapahtuu Rossin naisystävälle Emmalle, joka on adoptoinut ottopojan Ukrainasta.
Maailman pimeys kohtaa jokapäiväisen elämän. En tiedä onko se kaunis, vai onko se vain olemassa.
Kun pimeys on täydellinen, seison vaan odottamassa, teen kaikkeni jotta en ajattelisi mitään.
Nollassa kelvinissä maailma on jo ohittanut globalisaation. Nollassa kelvinissä kaikki on trans jotakin –transkansallista ja transuskonnollista.
Nollassa kelvinissä leikitään nimeämis- ja määrittelyleikkiä. Määrittelyssä on kyseessä pakkomielle löytää sanojen ydin, avata sanojen arvoitus. Nollassa kelvinissä määritellään minä, koska minä en välttämättä ole se joka olin.
On kuin olisin keinotekoinen itseni. Olen joku jonka on määrä olla minä.
Ihailen DeLilloa, koska hän on hyvin poliittinen kirjailija olematta lainkaan kuivakas. Hän on hyvin messiaaninen olematta pateettinen. Häntä lukiessa aivojen pitää olla teräskunnossa ja vireystilan kohdillaan, jos haluaa pärjätä dialogissa kirjailijan henkilöiden kanssa.
Don DeLillo on jäätävän upea kirjailija monesta muustakin syystä. DeLillon teksti on kristallinkirkasta – kaikki särmät on hiottu pois. Hän välittää sanomansa ja tarinansa näkyvän pinnan kautta. Ihailuni DeLilloa kohtaan vahvistuu kirja ja kirja kerrallaan. Nolla kelviniä oli taas yksi mestariteos monien muiden joukossa.
 |
| Don DeLillo. Nolla kelviniä. |
Nolla kelviniä alkaa tutkimuslaitoksesta Tšeljabinskissa. Laitoksessa testataan ikuisen elämän mahdollisuutta. Jokainen haluaa omistaa maailmanlopun. Laitos on syväjäädytyskammio, jossa tiedemiehet haluavat kyseenalaistaa kuoleman käsitteen. Kun teknologia kehittyy, voidaan jäädytetyt ruumiit herättää eloon.
Nollan kelvinin päähenkilön Jeffrey Lockhartin isä Ross on miljonääri. Jeffreyn äitipuoli Artis on vakavasti sairas. Hän valmistautuu jäädytettäväksi, koska nykyelämässään arkeologina työskennellyt Artis haluaa olla myös tulevaisuuden arkeologi.
Olemme täällä ajatellaksemme uudelleen kaikkea, mikä liittyy elämän päättymiseen. Me haluamme kirjoittaa uudelleen tulevaisuuden.
Kustantajan mukaan Nolla kelviniä -kirjaa sanotaan Valkoisen kohinan sisarosaksi. Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Valkoinen kohina on edelleen hyvin kiinnostava, vaikka se käsittelee massakulttuuria, joka on jo historiaa.
Kummassakin kirjassa on kaksi yhteistä teemaa: Perhe ja kuolema. Aiheiden käsittely ja kokeminen ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet perusteellisesti. Valkoisessa kohinassa pelättiin kuolemaa. Nollassa kelvinissä koko kuoleman käsite on metafysiikkaa.
Valkoisessa kohinassa on screeni, joka on televisio. Nollassa kelvinissä on mobiiliteknologia ja valkoinen screeni, joka tuntee sinun elämäsi paremmin kuin sinä itse. Screeniltä voi lukea kaikki vaaran ja uhan ainekset sekä historiaan koodatut katastrofin ainekset.
Valkoisessa kohinassa tunnettiin perherakkautta. Nollassa kelvinissä tunnetaan tunteiden kaltaisia tunteita. Nollassa kelvinissä tunteet olivat yhtä jäädytettyjä kuin Artisin ruumis. Jeffreyn ja Rossin suhde on ristiriitainen ja jossain heidän välissään on pojan äiti, jonka nimeä Ross ei enää suostu sanomaan. Väljänoloinen ihmissuhde löytyy myös Jeffreyn ja hänen naisystävänsä Emman väliltä.
Yksi nykyajan kirjallisuuden suurimpia teemoja ovat kaikki ne suuret vaarat ja riskit, joita vanhempina otamme. Kun kaikki informaatio ja verkostot ovat vain kännykän päässä, ei enää pelätä vain teinien paheellisia seurapiirejä vaan globaalisti radikaaleja yhteisöjä. Tätä kaikkea tapahtuu Rossin naisystävälle Emmalle, joka on adoptoinut ottopojan Ukrainasta.
Maailman pimeys kohtaa jokapäiväisen elämän. En tiedä onko se kaunis, vai onko se vain olemassa.
Kun pimeys on täydellinen, seison vaan odottamassa, teen kaikkeni jotta en ajattelisi mitään.
Nollassa kelvinissä maailma on jo ohittanut globalisaation. Nollassa kelvinissä kaikki on trans jotakin –transkansallista ja transuskonnollista.
Nollassa kelvinissä leikitään nimeämis- ja määrittelyleikkiä. Määrittelyssä on kyseessä pakkomielle löytää sanojen ydin, avata sanojen arvoitus. Nollassa kelvinissä määritellään minä, koska minä en välttämättä ole se joka olin.
On kuin olisin keinotekoinen itseni. Olen joku jonka on määrä olla minä.
Ihailen DeLilloa, koska hän on hyvin poliittinen kirjailija olematta lainkaan kuivakas. Hän on hyvin messiaaninen olematta pateettinen. Häntä lukiessa aivojen pitää olla teräskunnossa ja vireystilan kohdillaan, jos haluaa pärjätä dialogissa kirjailijan henkilöiden kanssa.
Don DeLillo on jäätävän upea kirjailija monesta muustakin syystä. DeLillon teksti on kristallinkirkasta – kaikki särmät on hiottu pois. Hän välittää sanomansa ja tarinansa näkyvän pinnan kautta. Ihailuni DeLilloa kohtaan vahvistuu kirja ja kirja kerrallaan. Nolla kelviniä oli taas yksi mestariteos monien muiden joukossa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.