 |
| Marek Hlasko. Viikon kahdeksas päivä. |
Puolalainen Marek Hlasko on synkkyyden kertoja. Tarinoiden lukeminen on aidosti masentavaa enkä missään nimessä suosittele niiden lukemista, jos podet oman elämäsi surkeinta, eli kahdeksatta, päivää. Toisaalta Hlasko on hyvin kaurismäkeläinen kertoja ja tyylilajissaan taitava.
Hlaskon aiheita ovat iloton nuoruus ja tulevaisuus vailla vaihtoehtoja. Kirjan tekstit on julkaistu vuonna 1958 ja sen kertomukset itkevät sodan jälkeistä puutetta ja kommunismin varjostaman nuoruuden katkeruutta. Varsova on sodan jälkeen raunioina, ihmiset apaattisia tai impulsiivisen väkivaltaisia.
Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.
Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.
Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.
Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.
Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".
Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.
Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.
Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.
Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.
Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodanjälkeisen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.
Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.
Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.
Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.
Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.
Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.
Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".
Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.
Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.
Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.
Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.
Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodanjälkeisen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.
Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.