Colm Tóibín Äitejä ja poikia – Kun miehen silmistä katsovat äidit

Colm Tóibín on kirjailija, jonka silmistä katsoo nainen. Katse on erikoisen hämmentävä, kun se yhdistyy mafioson tai raskaansarjan painijan mieleentuoviin kasvoihin.

Tóibínin ensimmäinen suomennos Brooklyn herätti monissa lukijoissa ihmetystä. Brooklyn oli täysverinen tyttökirja, ja sen kirjoittajaksi paljastui mies! Totta on, että yleensä odottamattomat ristiriidat tekevät kirjailijasta kiinnostavan, mutta Brooklynin kohdalla tunsin kuuluvani totaalisen väärään kohderyhmään.

Colm Tóibín. Äitejä ja poikia. 

Äitejä ja poikia -kirjassa Tóibín on siirtynyt hieman kypsempiin naisiin, nimenmukaisesti äiteihin. Heitä käsitellään vaihtelevasti pojan, melkein aina jo miehen ikään ehtineen pojan, tai äidin itsensä näkökulmasta. Merkityksellisintä on kuitenkin heidän välisensä suhde - se yksi elämän tärkeimmistä. Suhteet ja tarinat Tóibín kiteyttää tällä kertaa novelleihin ja täytyy sanoa, että paketti on aika lailla onnistunut!

Yksissä kansissa on kolme pitkää ja kuusi lyhyttä novellia. Herttaiselta kuullostavan
kirjan ja novellien nimien takaa paljastuu monenlaisia tarinoita. Kaikissa niissä pojat eivät todellakaan tee äitejään ylpeiksi. Ja sama on totta myös toisinpäin.

Yhtä novellia lukuunottamatta kaikki sijoittuvat Irlantiin. Paikkoja yhdistää jonkinlainen syrjäisyys ja pienimuotoisuus. Irlantilaisuudesta on ehdottomasti Tóibínille etua. Se tuo kiinnostavaa etäisyyttä elämänvilinään ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhteisöjen ja irlantilaisen kulttuurin ahdistusta.

Lyhyemmistä tarinoista - Laulu, Famous blue raincoat, Pappi suvussa, Matka, Kolme ystävää ja Kevätyö - jää mieleen enimmäkseen yksittäisiä kohtia tai kohtauksia. Laulu -novellissa pojalla on mahdollisuus kohdata hänet jo lapsena hylättynyt äitinsä, kuuluisa laulajatar, mutta poika päättää olla tarttumatta mahdollisuuteen. Pappi suvussa -novellissa tarina on kamala: äidin pappispoika jää kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja äiti on viimeinen henkilö, jolle tästä kerrotaan. Kevätyössä lapsenlapsiinsa välinpitämättömästi suhtautunut isoäiti omii heistä nuorimman. Pojan ja isoäidin välille syntyy lämmin suhde, joka isoäidin kuoltua saa ristiriitaisen tulkinnan.
 
Pidemmät novellit - Järkimies, Pelin henki ja Pitkä talvi - ovat herkullisempia. Tarinat ja henkilöt syvenevät kohtauksenomaisuuden laajentuessa kohtalonomaisuudeksi.

Kirjan aloittavassa Järkimiehessä murtomiehen ja varkaan kylmä katse tarkastelee parvekkeelta puolustuskyvyttömien rakennusten pihoja, ulko-ovia, portaita ja portaikkoja ja ullakoita. Takana on liiankin onnistunut keikka. Sen saalis on vaarallinen kaupata. Omassa toimessaan suvereenin "järkimiehen" ainoa uhka on alkoholisoitunut, ja siksi hieman ärhäkkä, äiti. Vaikeasti kaupattavan saaliin, arvotaulujen, ongelma ratkaistaan polttamalla ne. Viimeisenä palaa Rembrantin "vanha eukko" - lukija toivoo, ettei symbolisesti.

Pelin hengessä yksinhuoltaja-äiti, leskeksi jääänyt kauppias, huomaa miehensä jättäneen perheen taloudellisen vararikon partaalle. Neuvokas nainen perustaa uuden bisneksen ja saa sen kukoistamaan. Äidin ja pojan välit menevät solmuun, kun äiti haluaa myydä kannattava liiketoiminnan ja muuttaa pikkukaupungista Dubliniin, vaikka poika on odottanut perivänsä äidin yrityksen.  

Kirjan päättävä Pitkä talvi on novelleista ainoa, joka ei sijoitu Irlantiin. Nyt ollaan Espanjassa, mutta eristyksissä kuitenkin pienessä kylässä vihamielisten naapureiden keskellä. Vanhin veli havahtuu äitinsä alkoholismiin - asia jonka isä ja pikkuveli ovat panneet merkille jo ajat sitten. Isä yrittää vieroittaa vaimon kohtalokkaaksi osoittautuvalla tavalla. Äiti katoaa talvipyryn ensimmäisenä päivänä, eivätkä häntä löydä edes kevään tullen talven saaliita hamuavat korppikotkat. Kaikista novelleista juuri Pitkä talvi oli ehdoton suosikkini ja siksi paras mahdollinen lopetus kokoelmalle.

Äiti-poikasuhteen ja yhteisöjen ulkolaidalla elämisen lisäksi novelleissa on kolmaskin teema, homoseksuaalisuus. Sitä käsitellään välillä hienovaraisina vihjeinä, kuten Pitkässä talvessa, välillä taas tarinan osaksi kutoutuneena, kuten Kolme ystävää -novellissa.

Kun luin Äitejä ja poikia, muistelin poikieni syntymää. Sitä hetkeä, kun maailmassa tuore lapsi on tyhjä kirja ja saat jonkun hämärän ensiymmärryksen äitien ja poikien moniulotteisesta suhteesta. Kun ensimmäinen poikani syntyi, sain lahjaksi Solveig von Schoultzin Heijastus ikkunassa. Siinäkin ollaan saman teeman äärellä, jo mieheksi varttuneiden poikien ja äitien suhteissa. Kirja sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää on tarttua jokaiseen hienoon hetkeen - se voi olla katoavaista. Tóibínia en kuitenkaan suosittele ihan samassa tarkoituksessa, vaikka ehdottomasti Äiteja ja poikia on suositeltavaa lukemista ihan jokaiselle äidille ja pojalle.