Mario Vargas Llosan Vihreän talon jälkeen olin todella, todella uupunut. Tunsin itseni antropologiksi, joka oli selvinnyt kuin selvinnytkin huimasta viidakkoseikkailusta.
Olin tavannut lukemattomia ihmisiä: pappeja, nunnia, salakuljettajia, luotseja, muusikoita, kapakoitsijoita, maatyöläisiä, vaimoja, ilotyttöjä ja alkuasukkaita. He olivat eri- ja monirotuisia: mustia, valkoisia, intiaaneja – ja monia kutsuttiin ikävillä nimillä kuten mutakuonoiksi. Monet eivät tulleet toimeen keskenään ja he käyttäytyivät töykeästi. Osalla heistä oli useita nimiä, kuten yhdellä useimmin tapaamallani Bonifacialla, myös Metsäläisenä tunnetulla.
Bonifacia oli ensin araguanintiaani, sivistyksen tarpeessa. Sivistyksen hoitivat nunnat, jotka houkuttelivat Bonifacian, kuten monet muutkin alkuasukaslapset, luostariin. Bonifaciasta ei villi-ihmisen luontoa kuitenkaan ihan helpolla kitketty. Kun tyttö auttoi onnettomia alkuasukkaita pakenemaan luostarista, hän sai itsekin kenkää. Bonifacialle järjestyi ensin aputytön paikka Lalitan luota, josta hänet naitiin, mutta miehen jouduttua vankilaan Bonifacia päätyy monen muun alkuasukasnaisen tavoin huoraksi.
Bordellin nimi on Vihreä talo. Se on Llosan kirjan päähenkilö. Talo muuttaa muotoaan kolmen sukupolven aikana kapakasta bordelliksi välillä palaen ja uudelleen nousten. Vihreä talo on synnin ja pahuuden pesä. Tai nautinnon ja unohduksen keidas erämaassa – miten vain kukin haluaa asian tulkita.
Vihreän talon perusti mustatakkinen muukalainen Don Anselmo. Aikanaan vaurastuva Anselmo oli kylän tavoitelluin poikamies, joka monen naisen harmiksi pysytteli etäällä nautinnoista. Mutta kun vihreä talo poltettiin, Anselmo jotenkin kutistui ja vajosi kiertolaismuusikoksi. Kun vanhalta Anselmolta kyseli jotain talosta, hän kielsi jyrkästi tietävänsä siitä mitään.
Sitten kuulin kummia. Anselmolla olikin ollut nainen ja hän oli vieläpä isä! Don oli vietellyt sokean Antonian. Antonia oli kuollut synnytykseen, mutta hänellä oli tytär Chunga, joka herätti henkiin isänsä liiketoiminnan ja Vihreä talo oli pystyssä jälleen.
Kerroinko jo, että Vihreä talo sijaitsi Piurassa? Se oli kummallinen kaupunki jokisuistossa, siellä satoi joka yö hiekkaa. Piuran lisäksi kävin muuallakin. Useimmat niistä paikoista sijaitsivat rämeillä ja jokisuistoissa eikä niihin ollut menemistä ilman luotsin apua. Usein pelkäsin kovin riippumatossani, en tiedä kumpaa enemmän kaartilaisia vai intiaaneja, ja moskiittojen paukamat tekivät minusta lähes tunnistamattoman. Niin oli käynyt kauniille Lalitalle, joka karkasi rakkaansa kanssa, kunnes mies alkoi saada parempaa seksiä intiaaninaisilta. Onneksi Lalita löysi paisekasvoisenakin uuden suojelijan, sillä Perussa ei yksinäisyys oikein ole naiselle mahdollista.
Kauppaa, etenkin salakauppaa, käytiin kaikkialla. Monilla kiilsivät dollareiden kuvat silmissä, kun he kuskasivat kumia ja nahkaa pitkin vaivalloisia kauppareittejä. Mutta oli vaarallista toimia yksissä keskenään sotivien intiaaniheimojen kanssa.
Ymmärsin Llosaa sikäli, että vasemmistolaisena hän varmasti halusi tuoda esille maansa räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Erityisen vastenmielisiä olivat katoliset nunnat, jotka eivät antaneet alkuasukkaiden elellä rauhassa vaan puoliväkisin yrittivät sivistää. Ja samalla aukesi monelle inkkaritytölle suora polku prostituoiduksi. Eivätkä sen parempia olleet töykeät, uhmakkaat ja kovin junttimaiset miehet, jotka kadottivat sivistyksen rippeetkin viidakkoelämään.
Siellä viidakossa ei tuntunut elämä tavalliselta, vaan kovin maagiselta. Viidakon kätköissä oli kaikenlaista fantasiaa, lyriikkaa ja hyppyjä aikaulottuvuudesta toiseen. Tajunnanvirtaa harrastettiin jatkuvasti ja dialogia käytiin tekstin sisällä moniäänisesti, kun kaikki puhuivat päällekkäin toisiaan kokoa ajan keskeyttäen. Puheenvuorot jatkuivat sivutolkulla ja monet nuortuivat ja vanhenivat edestakaisin.
Sain varmaan siellä viidakossa jonkun taudin, kun muistoni ovat niin hämärät. Matkan uupumus oli kammottava ja voi olla, että toipuminen kestää viikkoja. Tälle reissulle en lähde uudestaan ikinä!
Mario Vargas Llosa. Vihreän talo. |
Bonifacia oli ensin araguanintiaani, sivistyksen tarpeessa. Sivistyksen hoitivat nunnat, jotka houkuttelivat Bonifacian, kuten monet muutkin alkuasukaslapset, luostariin. Bonifaciasta ei villi-ihmisen luontoa kuitenkaan ihan helpolla kitketty. Kun tyttö auttoi onnettomia alkuasukkaita pakenemaan luostarista, hän sai itsekin kenkää. Bonifacialle järjestyi ensin aputytön paikka Lalitan luota, josta hänet naitiin, mutta miehen jouduttua vankilaan Bonifacia päätyy monen muun alkuasukasnaisen tavoin huoraksi.
Bordellin nimi on Vihreä talo. Se on Llosan kirjan päähenkilö. Talo muuttaa muotoaan kolmen sukupolven aikana kapakasta bordelliksi välillä palaen ja uudelleen nousten. Vihreä talo on synnin ja pahuuden pesä. Tai nautinnon ja unohduksen keidas erämaassa – miten vain kukin haluaa asian tulkita.
Vihreän talon perusti mustatakkinen muukalainen Don Anselmo. Aikanaan vaurastuva Anselmo oli kylän tavoitelluin poikamies, joka monen naisen harmiksi pysytteli etäällä nautinnoista. Mutta kun vihreä talo poltettiin, Anselmo jotenkin kutistui ja vajosi kiertolaismuusikoksi. Kun vanhalta Anselmolta kyseli jotain talosta, hän kielsi jyrkästi tietävänsä siitä mitään.
Sitten kuulin kummia. Anselmolla olikin ollut nainen ja hän oli vieläpä isä! Don oli vietellyt sokean Antonian. Antonia oli kuollut synnytykseen, mutta hänellä oli tytär Chunga, joka herätti henkiin isänsä liiketoiminnan ja Vihreä talo oli pystyssä jälleen.
Kerroinko jo, että Vihreä talo sijaitsi Piurassa? Se oli kummallinen kaupunki jokisuistossa, siellä satoi joka yö hiekkaa. Piuran lisäksi kävin muuallakin. Useimmat niistä paikoista sijaitsivat rämeillä ja jokisuistoissa eikä niihin ollut menemistä ilman luotsin apua. Usein pelkäsin kovin riippumatossani, en tiedä kumpaa enemmän kaartilaisia vai intiaaneja, ja moskiittojen paukamat tekivät minusta lähes tunnistamattoman. Niin oli käynyt kauniille Lalitalle, joka karkasi rakkaansa kanssa, kunnes mies alkoi saada parempaa seksiä intiaaninaisilta. Onneksi Lalita löysi paisekasvoisenakin uuden suojelijan, sillä Perussa ei yksinäisyys oikein ole naiselle mahdollista.
Kauppaa, etenkin salakauppaa, käytiin kaikkialla. Monilla kiilsivät dollareiden kuvat silmissä, kun he kuskasivat kumia ja nahkaa pitkin vaivalloisia kauppareittejä. Mutta oli vaarallista toimia yksissä keskenään sotivien intiaaniheimojen kanssa.
Ymmärsin Llosaa sikäli, että vasemmistolaisena hän varmasti halusi tuoda esille maansa räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Erityisen vastenmielisiä olivat katoliset nunnat, jotka eivät antaneet alkuasukkaiden elellä rauhassa vaan puoliväkisin yrittivät sivistää. Ja samalla aukesi monelle inkkaritytölle suora polku prostituoiduksi. Eivätkä sen parempia olleet töykeät, uhmakkaat ja kovin junttimaiset miehet, jotka kadottivat sivistyksen rippeetkin viidakkoelämään.
Siellä viidakossa ei tuntunut elämä tavalliselta, vaan kovin maagiselta. Viidakon kätköissä oli kaikenlaista fantasiaa, lyriikkaa ja hyppyjä aikaulottuvuudesta toiseen. Tajunnanvirtaa harrastettiin jatkuvasti ja dialogia käytiin tekstin sisällä moniäänisesti, kun kaikki puhuivat päällekkäin toisiaan kokoa ajan keskeyttäen. Puheenvuorot jatkuivat sivutolkulla ja monet nuortuivat ja vanhenivat edestakaisin.
Sain varmaan siellä viidakossa jonkun taudin, kun muistoni ovat niin hämärät. Matkan uupumus oli kammottava ja voi olla, että toipuminen kestää viikkoja. Tälle reissulle en lähde uudestaan ikinä!
Huh Huh! Hengästyttää tänne saakka. Luin Llosalta Keltin unen, joka kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Siinä kerrottiin irlantilaisen ihmisoikeustaistelijan, Richard Casementin, elämä, ja kaikki raakakumin hankkimiseen liittyvät kauheudet ladeltiin silmien eteen. Tässä on selkeästi samoja aineksia. Vähempikin vyörytys riittäisi, vaikka kauheudet on toki muistettava.
VastaaPoistaEihän se tarinan vika ole, jos kerronta ei tee sille oikeutta ;)
Poista