Lindgrenin muistinmenetys

Olen välillä harmitellut Ison K:n kirjailijoiden - viimeksi Italo Calvinon ja Antonio Muños Molinan - epätasaisuutta. Torgny Lindgreniä lukiessa tätä pelkoa ei ole. Lindgrenin kirjoja, Dorén raamattua ja Akvaviittiä, yhdistää kirjoittamisen levollisuus ja oma tila.

Lindgrenin Muistissa, eräänlaiset muistelmat, on hieno, eleettömästi suuri kirja. Lukijalle on jätetty runsaasti tilaa sulatella lukemaansa. Ohut kirja on palasteltu muutamaan lukuun ja usein hyvinkin lyhyisiin, väljästi eroteltuihin kappaleisiin.

Torgny Lindgren. Muistissa.

Muisteleminen alkaa, kun hyviä myyntilukuja ennakoiva kustantaja yllyttää vastahakoista Lindgreniä kirjoittamaan muistelmansa. Ja loppuun, kun sympaattinen kustannustoimittaja hakee käsikirjoituksen kirjailijan kotoa. Silloin mietitään, vieläkö kirjoittaminen voi jatkua muistelemisen loputtua.

Tuloksena on jonkinlainen antielämänkerta, joka vähättelee muistelun mahdollisuutta. Kuka voi olettaa, että kuvittelulla itsensä elättävällä kirjailijalla olisi muistoja? Kirjailija saattaa kärsiä kroonisesta muistinmenetyksestä, sillä Lindgrenin muistelmat ovat tunnelmakuvia, joissa on ihan oma maailmanjärjestys. Olof Palmen kuolinilmoituksen kirjailija kuittaa yllättävällä lausahduksella: "Luojan kiitos se oli tuollainen pikkujuttu".

Itse muistelemiseen kirjailija suhtautuu varsin sarkastisesti: 

"Hallusinaatiot ovat korvaamattomia elämyksiä. Varsinaisen elämäni minä olen pääasiassa unohtanut, mutta jotkin hallusinaatiot muistat äärimmäisen kirkkaasti." 

Näiden lausahdusten takia on aika yllättävää, että Lindgren kuitenkin etenee muisteluissaan hyvinkin kronologisesti. Todella: tässäkin kirjassa eletään kirjailijan matka Västerbottenin "hurskausvyöhykkeeltä" ammattikirjailijan kansainvälisempään elämään. Ei tainnut ihan olla vanhempien toiveammatti, mutta lapsena keuhkotuberkuloosin sairastanut Torgny ei - onneksi - voinut elättää itseään ruumiillisissa töissä.

Muistelmista puuttuu paljon sellaista, mitä kirjailijan elämänkerta voisi sisältää. Ei kerrota ensimmäisen kirjan julkaisemisesta, ei kansainvälisistä kustannussopimuksista, ei Ruotsin Akatemian jäsenyydestä.

Sen sijaan kirjailija tarjoaa, mitä lupaa. Paljon on unohdettu, jotain voi palautella mieleen. Lapsuutta kuvaavat vaatimattomat ja ankarat puitteet sekä monenlaiset elämäänkuuluvat onnettomuudet. Nille vastakohdan tarjoavat monenlaiset nautinnot: kauniit lauluäänet, isoisän ihana käsiala, Mozart, jota Västerbottenissakin ihaillaan, äidin perinnereseptit ja suuret kirjailijat. Lindgrenille suurin kaikista on Thomas Mann, jonka hautapaikalle hän tekee oman pyhiinvaellusmatkansa. Oman lukunsa ansaitsevat kirjailijan fanikirje Halldór Kiljan Laxnessille tai sanattomaksi jättävä kävelykuvaus Ruotsin Akatemian Nobel-hallissa.

Taiteilijoiden kanssa vehkeilevät aikalaispoliitikot saavat kirjailijalta hymistelevän käsittelyn. Toista maata ovat edellisen sukupolven kansanviisaat. Kirjailijan äidin toteamukseen tiivistyy jotain ytimekästä koko kirjasta:

Jos katsoo pitkään ei mitään...niin lopulta tulee näkyviin sellaista mitä ei ole.

Ja Lindgrenin itsensä mielestä:

Kirjoittaminen on toimintaa joka menettää merkityksensä jollei sellaista kuin lopulta ole.

Muistissa annetaan paljon tilaa itse Västerbottenille. Kirjaan mahtuu kymmeniä mainintoja kylistä ja paikoista. Västerbottenilainen "kävelykierros" Lindgrenin tapaan. 

Lindgren on minusta aito pohjoisen kirjailijahelmi, täysin ilman omahyväisyyttä. Sanon tämän siitä huolimatta, että kirjassanne, arvon herra Lindgren, pidätte aitoutta sietämättömänä itseriittoisuutena.

**
Koska Muistissa on aika uusi kirja, suomennettu vuonna 2012, löytyy siitä monia bloggauksia ja arvioita. Kaikki näyttävät pitävät tästä miehestä ja hänen kirjoistaan!
Riitta Vasaman arvio Maailmankirjoissa sisältää paljon sitaatteja.
Pienen piirin lukukokemuksisssa on oivallettu hauskasti Lindgrenin ironia.