Valokuvia katsellessa

Antonio Muños Molina. Öinen ratsumies. 

Manuel ja Nadia, tulkki ja toimittaja, yhteisessä lemmenpesässä Madridissa. Molemmilla jo takanaan elettyä elämää ja elämänpolut, jotka nyt risteävät toistamiseen.

Ensimmäinen kohtaamishetki tapahtui andalusialaisessa Máginassa. Nadjan isän ja Manuelin kotikaupungissa, josta kumpikin halusi niin kovasti paeta. Rakkaus on ihmeellinen voima. Nadja saa Manuelin puhumaan ja auttaa miehen kohtaamaan uudelleen nuoruutensa kulissit.

Kirjan nimi on Öinen ratsumies. Sen on kirjoittanut Antonio Muños Molina. Mies loistokirja Sefaradin takana. Sefarad ja Öinen ratsumies ovat tyylitään, ja varmaan tavoitteiltaankin, valovuoden päässä toisistaan.

Öisessä ratsumiehessä puhutaan ja katsotaan valokuvia. Valokuvat ovat siltoja menneisyyteen. Ne ovat Ramiro Retratistan jäämistöä Máginasta ja máginalaisista.

Nadia auttaa Manuelia kohtaamaan uudelleen lapsuutensa ja rakastumaan Maginaan. Niin käy myös lukijoille. Tuttu tunne monille paluumuuttajille, jotka eivät painajaisissaankaan olisi uskoneet palaavansa joskus takaisin.

Aivan pian huomaan, että Antonio Muños Molina Öinen ratsumies jatkaa siitä, mihin Kuun tuuli jäi. Sama kirjoihin, kieliin ja luonnontieteisiin uppoutunut poika, vähän vanhempana, kertoo myöhemmät vaiheensa kirjan sivuilla.

Sukupolvien kuilu on syvä - ja syvenevä. Isoisä kuihtui henkisesti Kuuban sodassa, isä unelmoi omasta maatilkusta ja tarjosi mullalle ja vihanneksille kaiken itsestään irtoavan hellyyden. Oppimista rakastava poika on tässä ympäristössä kuin toiselta planeetalta: huolestuttava luonnonoikku, joka käy mieluummin koulussa kuin peltotöissä. Nuori Manuel haaveilee Madridista ja maailmasta, kokeilee pilveä ja loistaa kääntäessään levyautomaatista valittavien rokkibiisien sanoja.

Sillä aikaa espanjalaisisän ja amerikkalaisäidin suunnittelemattoman pikasuhteen ei-toivottuna hedelmänä maailmaan pulpahtanut Nadja viettää nuoruuttaan New Yorkissa. Francon Espanjaan pettynyt, lupaavan sotilasuran alkuvuosia elävä majuri Galaz kieltäytyyi tappamasta kansalaisiaan, rikkoi siteen vaimoon, lapsiin ja sukuunsa ja päättää olla ikinä enää astumalla Espanjan kamaralle.

Kaikki nämä sukulaiset ovat kovin ihania persoonia ja inhimillisiä ja tarinat kiinnostavia. Mutta heitäkin kiinnostavampia ovat muut maginalaiset. Härkätaistelijat, salattua runoilijanelämää viettävä poliisipäällikkö, vasemmistolaisaktivisti opettaja, muumioitunut nuori kaunotar ja puutarhan apurit.

Tämä siksi, että heidän ansiostaan Öinen ratsumies on espanjalainen, erityinen romaani. Muun osan kirjasta olisi voinut kirjoittaa melkein kuka vaan 1950-luvulla syntynyt länsieurooppalainen kirjailija.

Sukupolvien ristiriidasta on kyse. Vanhemmat saattoivat olla ensimmäinen lukemaan oppinut sukupolvi kun seuraava sukupolvi hypää omasta kotiorttelista suoraan maailmalle. Jossain vaiheessa taaksejätetty nuoruus ja kotikylä alkavat kummitella ja muuttua nostalgiseksi. Vapaus ja riippumattomuus on vienyt oman veronsa. Kuihtuu sitä kodittomanakin.

Olisi hienoa, jos aina Molinaa lukiessa maailmankaikkeus värisisi. Sefaradin jälkeen ajattelin, että se voisi hyvinkin olla mahdollista. Öisessä ratsumiehessä Molina ei taida mitään sellaista yrittääkään. Kirja etenee vakaata laukkaansa kompuroimatta, mutta vähän sattumanvaraisesti mutkitellen.

Öisestä ratsumiehestä on netissä toinen toistaan huonompia arvioita. Tylsää, sentimaalista, turhaan arvostettu kirjailija. En lähde noille linjoille. Mutta uskon, että helpolla tämä kirja on syntynyt. Omia sukuasioita muistelemalla, letkeästi kertoen ja samaan pakettiin sekoittaen. Ja sitten kehyskertomus siihen päälle, tämä Nadjan ja Manuelin rakkaustarina. Joka oli sitten todella tarpeeton. Polta ne valokuvat, kyllä nämä henkilöt saisi elämään ilmankin.