sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Katkeruuden kasvumaa

Outoa, mutta totta. Doris Lessingin Ruoho laulaa toistaa monessa äsken lukemaani Graham Greenen Hiljaista amerikkalaista. Rhodesialaisen farmarin vaimo Mary Turner löydetään murhattuna kotitalonsa kuistilta. Nopea ja tehokas poliisitutkinta kuittaa teon ryöstönä, vaikka Turnerien apulaisena työskentelevä Marston on motiiveista aivan toista mieltä. Ja mitäs seuraa? No tietysti takautuva tarina!

Ruoho laulaa. Doris Lessing.
Olen hämmästynyt myös siitä, että Hiljainen amerikkalainen ja Ruoho laulaa on kirjoitettu täsmälleen samana vuonna 1950. Tässä vaiheeseessa herra Greene oli ehtinyt laulattaa painokoneita tiuhaan. Neiti Lessingille Ruoho laulaa oli esikoinen. Siksikö Hiljainen amerikkalainen tuntuu vanhalta, mutta "ruoho laulaa" kasteenraikkaasti?

Raikkaasta kerronnasta huolimatta Ruoho laulaa on rankka tarina. Päähenkilö, Mary Turner, on  umpikujassa itsensä ja yhteisön vaatimusten kanssa.

Nuori Mary asuu kaupungissa ja elää marymaisen ihanasti. Viehättävä neiti nauttii koko paketista: toimistotyöstä, monista ystävistä, vauhdikkaasta vapaa-ajasta ja itsenäisyydestä. Pitää sopivaa etäisyyttä inhottavaan miesten-ja-naisen-väliseen. Kaikki on mainiosti, kunnes ikää kertyy ja naimattomuudesta tulee säälin asia.

Muutoksen on tapahduttava. Tielle osuu maatilallinen Richard Turner ja avioliitto solmitaan pikavauhtia. Elämän mukavuuksista nauttineesta Marystä tulee jotain käsittämätöntä: "koyhä valkoinen". Sellainen voi kohdata vain afrikaaneja, muttei brittejä. Jopa Turnereiden lautamökki on yhtä kehno kuin maaseutuneekereiden.

Maryn elämä maatilalla on tuskaista. Aluksi rouva on tosin kovinkin sitkeä: sisustelee, kasvattaa kanoja ja keksii puuhasteltavaa. Mutta muutoin elämä on kamalaa. Miehen ja seksiä kammoavan vaimon välit muuttuvat jäätäviksi ja ylpeä Mary erakoituu yhteisöstä. Vuodet kuluvat lautamökissä, josta Mary poistuu vain pakon edessä. Lisätaakkana hänellä on tilanjohtotaidon aviomies, jonka viljelykokeilut ajavat pariskunnan velkakierteeseen.

Kaikkein vaikeinta Marylle on tottua mustaan rotuun, pelloilla ja kotiapulaisina työskenteleviin neekereihin. Siinä missä tilalliset sentään arvostavat maaseutuneekereitä arvokkaana työvoimana, tuntee Mary vain kieroutunutta, vaikeasti hallittava vihaa. Ja vihan takana on, totta kai, selvittämätön vyyhti lapsuuden nöyryytyksiä, seksuaalista turhautuneisuutta ja sukupuolista alistamista.

Mary Turner ja surkea kohtalo. Puuttoman tilan helleaallot kiduttavat naista, joka eksyi itseensä ja elämäänsä. Doris Lessing antaa rotusorrolle monet kasvot: on ihmisiä, jotka siihen syyllistyvät ja aikakausia, jotka eivät anna vaihtoehtoja. Ruoho laulaa on vahva puheenvuoro paitsi rotusortoa vastaan, myös naisen oikeuksista omiin valintoihin. Sellaisen teki Doris Lessing omassa elämässään hylätessään avioliittonsa ja valitessaan kirjoittamisen.

Muita blogikirjoituksia
Kati Tervola nimittää osuvasti avioparin suhdetta ankeaksi maratonjuoksuksi >>

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Sodassa ja rakkaudessa

Graham Greene on kiinnostunut "amerikkalaisista Pariisissa", läsimaisista ihmisistä vieraalla maaperällä. 1950-luvulla kirjoitetussa Hiljaisessa amerikkalaisessa on vuorossa jälleen uusi maa, Vietnam. Saigoniin on päätynyt englantilaisen sotareportteri Thomas Fowler.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen.
Vaikka maa on outo, on tarinassa paljon tuttua Greeneä. Tuttu on etenkin Fowlerin hahmo. Kyyninen mies, menneisyyttä paossa. Nähnyt maailmaa, kokenut elämää. Yksinäisen suden arkkihahmo.

Kun ottaa huomioon herra Fowlerin emotionaalisuuden rajoittuneisuuden, on yllättävää, että juoneltaan Hiljainen amerikkalainen on paitsi rakkaus- myös jännitystarina. Tämä ei välttämättä tule lukijalle yllätyksenä, sillä kirja on filmattu ainakin kahdesti.

Rakkaustarinassa kaksi miestä kilpailee vietnamilaisnaisesta, Phuongista. Katolilaisen kanssa naimisissa oleva Fowler ei pysty tarjoamaan nuorelle Phuongille sitä, mitä neito haluaa: avioliittoa vauraan ulkomaalaisen kanssa ja mielellään muuttoa Yhdysvaltoihin. Phuong tyytyy ulkomaalaiseen rakastajaan, kunnes kuvioihin astuu tyttöön hullaantuva jenkki, Alden Pyle. ”Taloudellisen avun valtuuskunnassa” työskentelevä Pyle on halukas täyttämään Phuongin unelman: viimeinkin kunnialliseksi amerikkalaisvaimoksi!

Hiljaisessa amerikkalaisessa Phuongin hahmo jää etäiseksi. Onko kyseessä määrätietoinen nuori nainen vai nukkeneito, jota parempaa tulevaisuutta rakentava isosisko näppärästi ohjailee. Tunteensa Phuong paljastaa vain kerran, itkiessään äänettömiä kyyneleitä nukkuvan Fowlerin vierellä. 

Hiljaisen amerikkalaisen rakkaustarinalla on jyrisevät kulissit. Vietnamissa käydään sisällissotaa, jota vanha siirtomaaisäntä Ranska pyrkii torjumaan. Amerikkalaiset haluavat jälleen kerran esiintyä maailmanmahtina ja sekaantuvat sotaan avustamalla Vietkongia vastaan taistelevaa kenraalia. Euroopan mahtimaa Britannia osallistuu sotaan sivustakatsojana viisauksia kommentoiden.

Hiljainen amerikkalainen ei kaihda sotakuvia. Hyytävissä kuvauksissa vain siviilit kärsivät, kun vietnamilaisia pommitetaan napalmisuihkuin, kranaatein ja muovipommein. Aluksi jossain kauempana tapahtuvasta sodasta vain luetaan lehtijuttua. Todellisuutta siitä tulee Fowlerin ja Pylen sisämaareissulla, josta kaksikko selviää hengissä vain täpärästi. Järkyttävimmältä sota tuntuu tullessaan kaupunkiin. Saigonin keskustassa räjähtää pommi amerikkalaisten järjestämän paraatin aikana. Hauskasta ideasti tulee verilöyty. Greene järkyttää lukijaa riipaisevilla sotakuvilla: silvotuilla ruumiilla ja päätön lapsi sylissään kantavalla itkevällä äidillä. 

Itsekin sotareportterina työskennelyt Greene ennakoi kirjassa hienosti Vietnamin tulevaisuutta. Sisällissodan tapahtumat ovat alkusoittoa amerikkalaisten lopulliselle poistumiselle Vietnamista. Britti-jenkki -akselilla kokenut Fowler päihittää idealisti Pylen 2-0 ymmärryksessä ja naisrintamalla. Fowlerin voitolla on kuitenkin verenpunaiset kasvot: sisällissotaan ja amerikkalaisten vaikutusmahdollisuuksiin sinisilmäisesti suhtautuva Pyle päätyy murhattuna jokeen. 

Kerrontatekniikakseen Greene on valinnut takauman. Heti alussa kerrotaan Pylen kuolema ja itse kirja selvittää sivu sivulta, kuinka siihen päädyttiin. Hiljainen amerikkalainen on pieneksi kirjaksi yllättävän vaikuttava. Ehkä siksikin, ettei sitä voinut lukea nopeasti. Kieli tuntui kankealta ja sanajärjestys oli käännetty. Välillä jouduin lukemaan lauseet jopa kolmesti ennen kuin ymmärsin, mistä oli kyse.

PS. Hiljainen amerikkalainen on jo kolmas "hiljainen" Iso K: Hiljainen talo ja Hiljainen tyttö. Kuinkahan helppo tai vaikea haaste olisi lukea, vaikkapa, 13 kirjaa, joiden nimestä löytyy "hiljainen"?

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Yhdeksän vuoden ja viiden päivän kvintetto

Jayne-Anne-Phillips. Kiuru ja Termiitti.
Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti on mielipiteet jakava kirja. Katso vaikka Goodreadsista, siellä ei juurikaan keskivertotähtösiä jaella.

Ostin Kiurun ja Termiitin heti suomennoksen ilmestyttyä. Luotan Phillipsiin kuin suomalaiseen peruskallioon. Olin varma: nainen on taas kirjoittanut jotain poikkeuksellisen upeaa. Hetki olisi valittava tarkoin. Kannatti odottaa: Kiuru ja Termiitti on upea, luomoava, taidokas ja vaikka minkä superlatiivin arvoinen! Ehdottamasti parhaita Iso K -kirjoja.

Kirjan nimeen päätyneet Kiuru ja Termiitti ovat sisarukset. Heillä on sama äiti, joskin jo kuollut, mutta eri isä. Termiitin osalta van kuollut, Kiurun osalta myös tuntematon. Sisarusten suhde on erityinen. Melkein täysi-ikäinen isosisko Kiuru on ottanut elämäntehtäväksi huolehtia vaikeasti kehitysvammaisesta pikkuveljestään.

Aloitan kirjan ylistyksen sen äänistä. Niitä on kaikkiaan viisi. Termiitin isä Leavitt 1950-luvulla Korean sodassa ja äiti, yökerholaulajatar Lola jossain päin Floridaa. Sisarusten huoltajuuden omistava sisar Nonni sekä tietysti Kiuru ja Termiitti. Koko kirja tapahtuu viiden päivän sisällä, vaikka Leavittin ja Lolan tarinat erottaa muista yhdeksän vuotta. Kuullostaako vaikealta? Ei haittaa. Jayne-Anne Phillips on luovan kirjallisuuden professori ja hallitsee haastavat rakenteet mestarin ottein.

Kertojaäänet, ja tarinat niiden takana, ovat kaikki kiinnostavia ja taidokkaasti toisiinsa punottuja. Liikuttavin kaikista kuuluu Termiitille. Poika ei osaa puhua, mutta ajatuksissaan hän havainnoi maailmaa omalla tavallaan. Termiitti tunnistaa vain mahtavat äänet ja isot esineet, rakastaa ohikiitävän junan meteliä ja paksuja liitujen suhinaa.  

Kaunista kirjassa on myös sisarusten vahva side. Kiuru rakastaa veljeään ja saa omalla asenteellaan koko pikkukaupungin ihastumaan vetokärryn kyydissä kulkevaan pikkuveljeen. Sama syvä välittämisen sanoma kuin raskaana olevan tyttären ja kuolevan äidin siteestä kertovassa Äidin ajassa. Luin Äidin ajan raskaana ollessani ja ehkä senkin ansiosta ymmärsin vielä hitusen syvemmin uuden elämän ihmettä.

Samanlainen intuitiivinen, lähes mystinen yhteys on Kiurun ja Termiitin Korean sodassa kuolemaa tekevän isän, korpraali Leavittin ja tämän saman aikaisesti Länsi-Virginiassa syntyvän pojan, Termiitin välillä. He eivät koskaan tapaa toisiaan, mutta isä tiedostaa poikansa kohdatessaan oman kuolemansa evakuoidessaan siviilejä sodan jaloista.

Olin tyytyväinen, kun Kiurussa ja Termiitissä Phillips palasi alkumaisemaansa, kotiseuduilleen. Unelias kylänen Länsi-Virginiassa, Amerikan takamailla. Siellä asuvat elämänsä pienille unelmille rakentavat vähävaraiset yksinhuoltajaisät, lapsettomat naiset ja itsensä kasvattamat lapset. Karua, mutta erityistä. On tainnut amerikkalainen unelma poiketa reitiltä tässä kohtaa.

Viiden päivän tarinat ja yhdeksän vuoden takaiset henkilöt saavat aikaan hienon juonikuvion, jossa päähenkilöiden suhteita raotetaan yksityiskohta kerrallaan. Koukeroiseen tarinaan tuo klassiset ainekset dramaattinen käännekohta, kohoava myrky ja sitä seuraava tulva, jonka jälkeen elämä paljastaa uudet kasvonsa. Kiuru osaittaa jälleen henkisen kypsyytensä ja ottaa rohkeasti vastuun tulevaisuudestaan.

Phillipsin kirjassa kaikki on kohdallaan. Vaikkapa esineet, joita ei kuvata turhan yksityiskohtaisesti. Nonnin himottu rannekello, liian kallis ja liian suurella rakkaudella annettu. Lolan perintöarkku, josta löytyvät selitykset Kiurun kysymyksille.


Jayne Anne Phillips on ollut osa koko aikuista elämääni. Ensimmäiset, sovinnaisuudelle ilkkuvat kirjat Mustat kuviot ja Koenunia, solahtivat tärkeäksi osaksi omaa aikuistumistani. Sittemmin Phillips on julkaissut kirjoja harvemmin, suunnilleen kirjan vuosikymmenessä. Phillips kirjoittaa edelleen ihanasti. Vaikka vimma on vaihtunut syvemmiksi tunteiksi, on jäljelle jäänyt runollisuus. Ja liikuttamisen vaikea taito.

**
Plazasta löytyy Riitta Kylänpään hieno kirja-arvio, joka on nivottu Jayne-Anne Phillipsin haastatteluun.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Toni Morrisonin café au lait

Tervanukkea on vaikea uskoa Toni Morrisonin kirjaksi. Sykähdyttävä ja runollinen mustan Amerikan syväkurkku päätti jostain syystä 1980-luvulla kirjoittaa aikalaisromaanin. Kun rouva Morrison on aiemmin lumonnut sukupolvia suuremmilla tarinoilla, pysähtyy Tervanukke syrjäiselle saarelle setvimään  ihmissuhteita.

Toni Morrison. Tervanukke.
Saari sijaitsee Karibian merellä, Dominiquen lähellä ja on nimeltään Isle des Chevaliers. Siellä viettää eläkepäiviään makeismiljonääri Valerian Street ja hänen parisenkymmentä vuotta nuorempi vaimonsa, aikoinaan "Mainen johtaja kaunotar" Margaret. Pariskunnan apuna häärii uskollinen palvelijapariskunta Sydney ja Ondine.

Isäntien ja palvelijoiden suhteessa kukin tietää paikkansa ja tehtävänsä. Isäntä hellii kasvihuonetta, vaimo unelmaa poikansa Michaelin mahdollisesta vierailusta ja iäkäs palvelijapariskunta ylpeilee veljentyttärestään Jardinesta. Häkellyttävän kaunis Jardine on kasvatettu ja sivistetty Streetien rahoilla.

Pohdiskelevalle lukijalle selviää pian, että Tervanukke on paitsi kirja selvittämättömistä ihmissuhteista, myös kirja vääristyneistä luokka-, rotu- ja sukupuolisuhteista. Vääristymä on nimeltään tervanukke (Tar Baby), "mustavalkoinen" Jardine. Jardine on omaksunut valkoisen rodun koulutuksen, elämäntavan, puhetyylin ja huolettomuuden. Kuvaus rakastajansa lähettämällä hylkeennahkaturkilla kieriskelevästä, nautinnosta värisevästä kaunottaresta puhuu paljosta. Luokkaero köyhyyden, epätasa-arvon ja kouluttamattomuuden noidankehässä eläviin rotuveljiin tuskin voisi olla suurempi.

Viisikon huoleton lomailu sekoaa, kun Margaretin vaatekaapista tupsahtaa esiin ruokottoman näköinen musta mies Son. Son luokitellaan samantien pahimmanlaatuiseksi nekruraiskaajaksi: vaikka Margaret päästelee ilmoille pahimmanlaatuiset nekruherjat, tuomitsevat sala-asukin vielä jyrkemmin Sydney ja Ondine - sentään Philadelphian koulutettuja neekereitä eikä mitään pohjasakkaa.

Valerian haluaa uhmata talon hysteriaa ja kutsuu Sonin vieraakseen. Tätä hän joutuu sittemmin synkeästi katumaan, kun Sonin ja Jardinen välille leimahtaa intohimoinen rakkaus. Ongelmia on tiedossa ja pian. Edes intohimosta ei riitä voimaa ylittää mustien sisäistä luokkarajaa: Jadinen tottumusta kustannettuun ylellisyyteen ja Sonin ylpeää itsenäisyyttä. Sonin mielestä Jadine on unohtanut juurensa. Jadinesta Son haluaa paluuta mustille tuttuun kurjuuteen, josta hänen ei ole koskaan tarvinnut kärsiä. Ristiriita käy selväksi nuorenparin matkatessa Sonin lapsuudenkotiin Eloeen. Pikkuruiseen floridalaiskylään ei pääse lentäen, ei junalla, ei bussilla, tuskin edes taksilla. Asuntoina toimivat verkko-ovin varustetut lautamökit - kuin kanahäkit. 

Tervanukessa on kaksi mieleenpainuvaa käännekohtaa.

Toinen on katastrofaalinen joulupäivällinen Isle des Chevaliersissa. Vieraat, mukaan lukien Margaretin hartaasti odottama Michael, eivät saavu paikalle. Joulupöytään päätyy sekalainen sakki paikallaolijoita. Ensimmäistä kertaa myös Sydney ja Ondine.

Räjähtävälle draamalle antaa merkityksen kirjan alkusanoiksi korinttolaiskirjeestä pomittu jae: "olen saanut teistä kuulla, veljeni, että teillä on riitoja keskuudessanne". Margaretin menneisyydestä löytyy julma salaisuus, joka selittää sitkeästi poissa pysyvän Michaelin käyttäytymisen ja valinnat.

Toinen on Jardinen takaisintulo. Neitonen saa tarpeekseen Sonista ja päättää palata Pariisiin malliksi. Saarelle tehty välilasku jättää julman jäljen: 

"Tytär on nainen, joka välittää siitä mistä on lähtöisin ja pitää huolta niistä, jotka huolehtivat hänestä", muistuttaa Ondine. Turhaan. "Luuletko, että Jadine hautaa meidät Ondine? Luulen, että joudumme hautaamaan itse itsemme."

Veikkaan, että Morrisonin on luonut Jardinen herätelläkseen mustaa nuorisoa ja heidän kasvattajiaan. On aika herätä ennen kuin kaikesta tulee "mustavalkoista". 

Löysin kaksi blogikirjotusta Tervanukesta. Kummankaan kirjoittaja ei pidä kirjasta:
Kirjanainen >>
Sallan lukupäiväkirja >>
Vaikka Tervanukke ei yllä muiden Morrisonin kirjojen tasolle, se on kuitenkin sujuva ja viihdyttävä. Minä pidin tästäkin.