sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Synti vai pelastus?

Graham Greene: Voima ja kunnia.
Graham Greene piti vuonna 1940 kirjoittamaansa Voimaa ja kunniaa parhaana teoksenaan. Samaa mieltä näyttää olevan myös nettiyhteisö: ammatti- ja harrastelijakriitikot ylistävät kerta toisen jälkeen kirjan hiottua tekstiä, upeita kohtauksia ja sisällöllistä voimaa.

Greenen kirjaa lukee kuin elokuvaa katselisi. Kuuma tuuli puhaltelee keskipäivänauringon plazalla, vuoritiet mutkittelevat tuskallisen hitaasti ja yöt täyttyvät äänistä ja silmistä. Joka kohtauksessa tunnelma on äärimmilleen virittynyt, ollaampa sitten kylissä, maastossa tai poliisiasemalla.

Voima ja kunnia on voimakkaasti päähenkilökeskeinen jännitysromaani. Ollaan Meksikossa, köyhässä ja syrjäisessä etelän osavaltiossa, jossa punapaidat ovat kaapanneet vallan. Kirkon toiminta on kielletty, pappeja jahdataan systemaattisesti  ja kiinnisaaneet tapetaan. Ollaan lähes onnistuttu: osavaltiossa on vain yksi mies, joka edelleen jatkaa toimintaansa pappina.

Viimeinen pappi uhmaa todenteolla poliittis-sotilaallista valtasysteemiä. Hän on etsintäkuulutuslistan kärjessä ja kaikkien kavahtama. Uhmakasta sankaria odottava lukija todella hämmästyy, kun hän viimein kohtaa osavaltion ykkösvainotun. Tämä onkin kapinen viinapappi - millainen antisankari! Viinan maistamistumiselle löytyy toki inhimillisiä syitä, lieventäähän se karmaisevaa kiinnijäämisen pelkoa. Mutta onko sitä pakko anella kuin kuolaava piski? Ja entä sitten menneisyys? Täynnä kunnian- ja vallanhimon syntiä, rahan ja vallan kanssa veljeilyä ja jopa avioton lapsi.

Nyt hän pakenee poliisia kuolema kannoillaan. Pappi on kuoleman varoitusmerkki ja suunnaton vaara kaikkille, joita hän kohtaa. Taistellessaan omasta elämästä pappi ottaa sokeria kuolleen lapsen suusta, kamppailee luunpalasta kuolevan koiran kanssa ja uhraa poliisin kidutettaviksi tapaamiaan ihmisiä. Miksei luopio jo antaudu?

Greene haluaa ravistella lukijansa moraalikäsityksiä ja siinä hän kyllä onnistuu. Kirja on omistettu synnin ja pelastuksen ristiriidalle. Onko viinapapissa jäljellä mitäään pyhää? Onko hän oikeutettu edustamaan pelastusta ja jotain itseään suurempaa?
Hän tunsi vain ääretöntä pettymystä, kun hänen oli astuttava Jumalan eteen tyhjin käsin, ihmisenä, joka ei ollut saanut mitään aikaan...Hänestä tuntui samalta kuin henkilöstä, joka on jäänyt osattomaksi onnesta tultuaan sovittuun paikkaan vain joitain sekunteja liian myöhään.
Ehkä nimettömästä papista tulee jokamies, joka kompastelee matkallaan jumalan - tai oman haavensa - luokse.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Morsiamet pukeutuvat punaiseen

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian.
Anilda Ibrahimi muistutti iloisesti siitä, kuinka modernien klassikoiden lisäksi Isossa K:ssa voi kohdata raikkaita yllättäjiä. Kun samojen, itseään enemmän tai vähemmän toistavien suurmiesten seura alkaa haukotuttaa, on piristävää löytää täysin tuore ääni. Ja kaupan päälle ekstrabonuksena aivan uusi maa!

Ibrahimin uusi maa on Albania. Sitä hän muistelee rajan takaa, Italiasta, jonne hän on loikannut. Ja vaikka Ibrahimi kirjoittaa ihan pätevästi, on tässä tapauksessa maa yli puolet tarinaa. Sillä mitäpä juuri kukaan meistä tietää Albaniasta ja sen kulttuurista, varsinkaan ennen kommunismia.

Punainen morsian jakaantuu kahteen osaa, isoäiti Saban ja tyttärentytär Doran tarinaan. Naisnäkökulma on vahva ja nettilähteiden perusteella kirja on erittäin  omaelämänkerrallinen.

Ensimmäisenä punaiseen pukeutuu teinimorsian Saba, joka 1930-luvulla naitetaan kuolleen sisarensa alkoholisoituneelle leskelle maksuna kunniavelasta. Myöhemmin Albanian lävistää tulipunainen vallankumous. Punaisia morsiamia kaivataan aatesisariksi.

Sukusaagan aloittava Saba elää syrjäisessä Kaltran vuoristokylässä. Kaltra ei ole yhteydessä mihinkään muuhun kuin aikaan. Albania on niitä pieniä Euroopan läpikulkumaita, joiden historiaa ovat muovanneet niin turkkilaiset, kreikkalaiset kuin italialaiset. Saba uskoo henkiin, mutta varmuuden vuoksi pyörähtää välillä kunnioittamassa niin Allahia kuin jumalaa.

Saban kasvutarina on melkoinen. Pöllähtäneeksi kanaseksi kutsutusta avuttomasta pikkunaisesta kasvaa suvun viisas pää ja matriarkka.

Punainen morsian koostuu monista episodeista. Kertoja - Ibrahimin kirjallinen minä - pyöräyttelee tarinoita, jotka hän on "kuullut sata kertaa, niin että niistä on tullut minun tarinoitani, osa omaa menneisyyttä". Sillä ainoa varma asia elämässä on "menneisyys, josta kiinni pitäminen varmistaa eloonjäämisen". Punaisen morsiamen vastuunaiset käyvät hautausmaalla kertomassa vainajille perheen asioista, jotta yhteys säilyisi. Kaikki se koostuu monesta pienestä tarinasta, joita naiset kertovat toisilleen ja jälkikasvulle. Osaa ylpeinä ja osaa häpeästä kuiskutellen.

Ibrahimin muistelot ovat ihmisläheisiä, toteavia, traagisia ja kauniita tarinanpätkiä. Ajan kulkua rytmittävät kuolemat, syntymät, avioliitot, häpeän- ja kunnianteot. Niistä pahin on kurvëria - ja tämän sanan Ibrahimi opettaakin lukijalleen tehokkaasti kymmeniä kertoja toistellen.

Tulipunainen vallankumous muutti Saban elämän. Se päästi  naiset miesten ikeestä. Saballa oli mahdollisuus muuttaa kaupunkiin, osallistua päätöksentekoon ja kouluttaa tyttärensä. 

Tyttärentytär Doralle ei elämä Hoxan lapsena ole ihan yhtä mukavaa. Mystisen ja sadunomaisen ensimmäisen osan jälkeen hyppäys realistiseen kakkososaan ja lähemmäs nykyaikaa tuntuu hivenen latistavalta. Se on sääli, vaikka aiheenvalinnan kannalta täysin perusteltua.

Doran tarina on Ibrahimin oma kasvutarina, taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja radikaali herääminen. Joka johtaa hänet lopulta maanpakoon, kiertolaiseksi ja asettautumaan oman perheen kanssa Italiaan.

Väkisin vertaan Ibrahimia Herta Mülleriin, toiseen kommunismin morsiameen. Müller pakenee kommunismin mielivaltaa unimaailmaansa. Toisaalta Ibrahimin Albaniasta ei löydy Müllerin maailmoista niin tuttua järjetöntä kauheutta vaan kaikenlaisen typeryyden kuvaamista puolueneuvoston huonekalu- ja koulutuspäätöksistä kiellettyihin kirjoihin ja puolisoihin.

Hauskinta Ibrahimin kirjassa onkin huumorintaju. Hienoa satiiria on esimerkiksi kuvaus Albanian vaihtuvista ystävistä, kun Euroopan kolmen miljoonan pikkujättiläinen keksii nakella niskojaan ties mille suurvallalle.

Tuntuu olevan aika tavallista pistää kaksi ihan erilaista ja -tyylistä romaania samoihin kansiin. Odottakaapas kun hieman myöhemmin kirjoistan Bernardo Atxagan Obabokoakista. Sen ensimmäisessä osassa kerrotaan eräänlaisesta Albanista, Obabasta, ja sitten toisessa osassa hypätään realismin puolelle isolla loikalla.

"Ehkä sen, mikä on kauempana näkee selkeämmin". Tämä lausahdus riittää kuvaamaan Ibrahimin kirjailijankatsetta kun se siirtyy isoäisin mystisistä maailmoista omiin kasvuvuosiin.

Juoksijasankari kylmänsodan stadioneilla


Jean Echenoz Pitkä jouksu
Kulttuuri ja urheilu eivät usein kohtaa Isossa K:ssa, jos vaeltamista, marssimista, pakenemista, rämpimistä ja ihan puhdasta kävelyä ei urheiluksi lasketa.

Jean Echenozin Pitkässä jouksussa kuitenkin urheillaan toden teolla. Kirjassa pinkoo Emil Zatopek, ensin vähän vastahakoisesti vasta nuoruudessa aloittaen, sitten toden teolla omat hurjat harjoitusmetodit keksien, ja viimein häviten vastentahtoisesti juoksumaailman tähtitaivaalta.

Haluaisin todella kysyä Echenozilta, miksi hän valitsi kirjaansa Zatopekin ja juoksemisen? Tunteeko hän suurta rakkautta itse lajiin vai saiko hän vain juoksijasankarista sopivan hahmon kuvata kommunismia ihmisperspektiivistä?

Ainakin jälkimmäinen, sillä Zatopek ei keskushenkilöydestään huolimatta ole kirjassa kovinkaan inhimillinen vaan aikakautensa peili. Kommunisteille huippu-urheilu oli propagandan parasta A-luokkaa, keino siirtää huomio pois yhteiskunnallisista epäkohdista. Silti sokeampikin huomasi, kuinka poliittinen ilmapiiri määritteli urheilua. Esimerkiksi kilpailu- ja matkustuskieltoja ja soveliasta kommentointia.

No, näitähän on jo kuultu eikä Echenozin minimalistinen kirjoitustyyli valitettavasti lisää tarinaan kirjallisia mausteita, joita ainakin minä kaipasin kovasti. Kirja jäi Zatopekin uratarinaksi, jossa itselleni oli uutta se, ettei kommunistihallinto sittenkään kyennyt hyödyntämään Zatopekin mainetta täysipainoisesti.

Päinvastoin: aktiiviuransa jälkeen Zatropek liittyi kansannuosuun. Hänet erotettiin armeijan palveluksesta ja passitettiin töihin uraanikaivokseen. Ja viimeinen sankarius Emililtä vietiin, kun hän pääsi uraanikaivokselta takaisin urheilun tiedotuskeskuksen kellarikerrokseen kieltämällä aiemmat aatteensa, toimintansa ja kärsimänsä vääryydet.

Jouksusta pitävälle kirja on ihan kiinnostava metodiopas. Tuskin sovellettavissa tähän päivään, sillä Emilin harjoittelu näytti perustuvan rasitukseen lepoa tuntematta. Hauskaa historiatietoa sikäli. Ja  kirjassa mainitaan moneen kertaan Viljo Hirvi, korpimetsien sankari, joka piti hallussa jopa maailmanennätyksiä. Sellainenkin suuruus meillä on joskus ollut?

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Virran viemää

Kim Echlinin Kadonneet on Ison K:n Tuulen viemää. Nostalginen muistelma ja vihan kyyneliin päättyvä kertomus poliittisesti mahdottomasta rakkaudesta. Taas yksi erinomainen osoitus siitä, kuinka politiikan ja rakkauden voi sekoittaa samaan kirjaan. Tällä kertaa Montreal on hyvä Pohjoinen ja Kambodža paha Etelä - ilman tätä vastakohtaa Kadonneet ei kelpaisi keltaisiin kansiin.

Kim Echlin: Kadonneet.
Tarinan alussa jo aikuinen Anne muistelee käänteentekevää hetkeä Phnom Penhissä, joka johdatti hänet rakkaan Sereynsä jäljille. Lyhyen johdatuksen jälkeen leikataan 16 vuotiaan Anne elämään Montrealissa. Eletään 1970-lukua, kun lähestyvästä aikuisuudesta ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta iloitseva teinityttö kohtaa ensirakkauden, kambodžalaisen Sereyn.

He ovat niin samanlaisia. Ikäisiään kypsempiä, sivistyneitä ja sovinnaisen kapinallisia. Intohimo musiikkiin ja toisiinsa huumaa nuoret. Isä paheksuu ennakoiden surullista loppua. Tästä isän minimalistiseen holhoukseen tottunut äditön Anne vähät välittää.

Jo alusta alkaen kirjassa on muistelun tunnelma. Annelle Serey on Sinä, palvottu rakastaja ja se-elämää-suurempi-rakkaus. Tässä ei tule käymään hyvin, eihän? - lukija epäilee. Ja kirjan imu on niin vahva, että kerralla on pakko saada selkoa siitä, miten (huonosti) heidän sitten kävikään.

Ja huonosti käy. Teinirakkaus ei kestä loputtomiin. Rajojen avauduttua Serey lähtee takaisin Kambodžaan etsimään perhettään. Anne ei anna periksi. Vuosien jälkeen jo aikuiseksi kasvanut, khmerin kielen opinnot päättänyt Anne matkustaa hänkin Kambodžaan ja löytää Sereyn. Ja tästä se alkaa, alamäki. Anne yrittää huijata itseään ja lukijaa rakkauden ja onnellisen lopun mahdollisuudella. Mutta lukija tietää Anne enemmän. Sereyn päivätyö on pelkkää vastarintapolitikoinnin peitettä.

Ei silti ole niin, että Anne sulkisi silmänsä Kambodžan todellisuudelta. Hän kerää tietoa niin paljon kuin mahdollista. Sereyn perheen surullisesta historiasta, jonka vaikeimmin kohdattava fakta on Sereyn veljen päätyminen lapsi- ja palkkasoturiksi. Luurankohaudoista ja kuolemanleireistä ja jokaisen kohtaamansa ihmisen kadonneista, surmatuista ja kidutetuista sukulaisista.

Ja sitten on kaikkea mykistävän kaunista ja kiinnostavaa. Kambodžassakin asunut Echlin hallitsee kulttuuristen ominaispiirteiden ripauttamisen tarinaan. Kadonneet on väistämättä eurooppalaiselle lukijalle myös eksoottinen matkakirja ja tutustuismatka outoon kulttuuriin.

Kadonneet on klassinen rakkaustarina, jonka erottaa Tuulen viemistä vain sivujen määrä. Echlin ei kirjoittanut epookkia, mutta kylläkin ikimuistoisen traagisen lopun. Annen ja Sereyn elämät lähtevät lopullisesti eri teille: raskaana oleva Anne haaveilee perheonnesta - samanaikaisesti merkityksellisen elämänsä vaimoltaan salaava Serey osallistuu täysillä vaalityöhön. Ja lopulta paljastuva totuus värjää Annen pilvilinnat verenpunaisiksi. Alkaa Annen oma via dolorosa. Se päättyy Ang Tasom -nimiseen kylään, jonka läpi kulkevasta virrasta löytyy luodin lävistämä pääkallo. Sereystä tuli yksi lukemattomista kadonneista, jonka virta vei mukanaan.

Maastakarkoitettu Anne palaa Kanadaan. Seuraa päiviä, kuukausia ja vuosia ja kalpea, etäinen elämisen haamu.

Echlinin Kadonneet on äärettömän koskettava ja surullinen kirja. Voi Anne, voi kambodžalaiset - kaikki kauhea tuli minunkin yöuniini. Silloin oli vaikea muistaa, etten ollut elänyt tästä mitään - luin vain kirjan.