 |
Jean Echenoz Pitkä jouksu |
Jean Echenozin Pitkässä jouksussa kuitenkin urheillaan toden teolla. Kirjassa pinkoo Emil Zatopek, ensin vähän vastahakoisesti vasta nuoruudessa aloittaen, sitten toden teolla omat hurjat harjoitusmetodit keksien, ja viimein häviten vastentahtoisesti juoksumaailman tähtitaivaalta.
Haluaisin todella kysyä Echenozilta, miksi hän valitsi kirjaansa Zatopekin ja juoksemisen? Tunteeko hän suurta rakkautta itse lajiin vai saiko hän vain juoksijasankarista sopivan hahmon kuvata kommunismia ihmisperspektiivistä?
Ainakin jälkimmäinen, sillä Zatopek ei keskushenkilöydestään huolimatta ole kirjassa kovinkaan inhimillinen vaan aikakautensa peili. Kommunisteille huippu-urheilu oli propagandan parasta A-luokkaa, keino siirtää huomio pois yhteiskunnallisista epäkohdista. Silti sokeampikin huomasi, kuinka poliittinen ilmapiiri määritteli urheilua. Esimerkiksi kilpailu- ja matkustuskieltoja ja soveliasta kommentointia.
No, näitähän on jo kuultu eikä Echenozin minimalistinen kirjoitustyyli valitettavasti lisää tarinaan kirjallisia mausteita, joita ainakin minä kaipasin kovasti. Kirja jäi Zatopekin uratarinaksi, jossa itselleni oli uutta se, ettei kommunistihallinto sittenkään kyennyt hyödyntämään Zatopekin mainetta täysipainoisesti.
Päinvastoin: aktiiviuransa jälkeen Zatropek liittyi kansannuosuun. Hänet erotettiin armeijan palveluksesta ja passitettiin töihin uraanikaivokseen. Ja viimeinen sankarius Emililtä vietiin, kun hän pääsi uraanikaivokselta takaisin urheilun tiedotuskeskuksen kellarikerrokseen kieltämällä aiemmat aatteensa, toimintansa ja kärsimänsä vääryydet.
Jouksusta pitävälle kirja on ihan kiinnostava metodiopas. Tuskin sovellettavissa tähän päivään, sillä Emilin harjoittelu näytti perustuvan rasitukseen lepoa tuntematta. Hauskaa historiatietoa sikäli. Ja kirjassa mainitaan moneen kertaan Viljo Hirvi, korpimetsien sankari, joka piti hallussa jopa maailmanennätyksiä. Sellainenkin suuruus meillä on joskus ollut?
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.