lauantai 28. huhtikuuta 2012

Syöpälandia

Miten voit lukea syöpäkirjaa, kyseli lapseni epäuskoinen ilme kasvoillaan. Vielä hämmentyneemmäksi ilme muuttui, kun hän huomasi Aleksander Solženitsynin synkistelevän kasvokuvan kirjan takakannessa.

Onko Solženitsynistä ikinä julkaistu iloista kuvaa? Sellainen ei tietenkään mitenkään sopisi hänen persoonaansa, onhan Solženitsyn, jos kuka, poliittisen kirjallisuuden ikoni. Elinaikanaan kirjailija sai totisesti kärsiä aiheistaan, jotka poimittiin suoraan neuvostotodellisuudesta ja Solženitsynin omasta elämästä. Miesparka vangittiin epämääräisten syiden nojalla, siirrettiin vankileirille ja sen jälkeen karkotukseen Kazakstaniin. Tarkkailtiin, syrjittiin, uhkailtiin ja karkotettiin maasta.

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1, Syöpäosasto 2.
Mutta näistä asioista löytyy netistä lisätietoa enemmän kuin itse kirjasta, Syöpäosasto 1-2:sta. Siitä piti tässä blogissa kirjoittaa. Ja kirja-arvioita Syöpäosasto todellakin ansaitsee, sillä se johdattaa lukijan suoraan Ison K:n ytimeen. Kirjallisuutta, joka muuttaa maailmaa.

Syöpäosasto on sopivasti valittu miljöö kirjailijalle, joka haluaa tarkastella henkilöitä suljetussa tilassa. Ja Solženitsynille myös hyvin tuttu paikka, sillä hän joutui viettämään syöpäosastolla aikaa itsekin.

Solženitsyn jatkaa sitä venäläiskirjallisuuden  klassista perinnettä, jossa kootaan henkilögalleria edustamaan yhteiskunnallisia voimia. Silkkaa taidepolitikointia. Mutta tämä ei lainkaan haittaa, sillä venäläistaiturit osaavat herättää henkilönsä eloon.

Henkilöistä kaikkein yllätyksettömimmältä tuntuu Pavel Nikolajevitš, joka kirjassa edustaa rehablitoitujen omaisuudesta nauttivaa puolue-eliittiä. Kuitenkin Solženitsynin aikalaisille saattoi olla varsin karmivaa luettavaa, kuinka periaatteessa luokattoman yhteiskunnan eliitti halveksi kansaa ja vaati itselleen jatkuvia etuoikeuksia.

Kirjan Solženitsyn Oleg Kostoglov on luonnollisesti Pavel Nikolajevitšin täysi vastakohta: vangittu, karkotettu, ihmisarvonsa raunioilla, mutta kuitenkin läpikotaisin rehellinen, tiedonhaluinen ja oikeudentuntoinen.

Syöpäosaston lukija saa varautua lukuisiin syöpädiagnooseihin ja tutustuu hoitomuotoihin. Syöpäsairaalassa on tietysti pulaa kaikesta, mutta siitä huolimatta henkilökunta laiminlyö oman elämänsä omaistautuen ammatilleen. Saamme kiittää onneamme siitä, että syövän hoitomenetelmät ovat noista ajoista huimasti kehittyneet. Etenkin kuvaukset röntgenhoidoista karmivat. 

Syöpää sairastava lukija voisi löytää jotain lohdullista tavasta, jolla kirjan henkilöt käsittelevät omaa kohtaloaan. Esimerkiksi tämä on hyvin kaunista:
Mutta joskus tunnen niin selvästi että minussa itsessäni ei kaikki ole minua. Että minussa on jotain häviämätöntä, jotain hyvin korkeaa! Jokin siru Maailman Hengestä.
Politiikasta ja diagnooseista viis, ennen kaikkea Syöpäosasto on raastava kirja ihmisraunioista. Sellaisiksi Stalinin neuvostoyhteiskunta taisi ihmiset muuttaa. Lämpö, kosketus, kiintymys, rakkaus - on surullista lukea, kuinka aikuiset ihmiset havahtuvat siihen, että tämän kaiken kokeminen voisi sittenkin olla ihmiselle mahdollista. Olegin ja lääkäri Vera Gangartin epävarma suhde on kuvattu niin lämpimästi, että lukija elää sen vaiheet läpi kuin osallistuisi suhteeseen itse. Ja Oleg on kuvattu niin ihanasti, että naispuolinen lukija ihastuu häneen varmasti. Ja vihastuu Olegille hänen ratkaisustaan. Etenkin siksi, että karkoitus oli päättynyt ja henkilökohtaiset ratkaisut olisivat taas paljon enemmän mahdollisia kuin hetkeä aiemmin.

PS. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi tieto, että jopa Barack Obama on viime aikoina lukenut Syöpäosastot ja pitänyt niistä kovasti.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Henkilöllisyyden kierrätyskeskus

Daniel Kehlmann: Maine
Uusi kirjailija Isossa K:ssa on aina ihastus. Ja uteliaisuutta lisää kirjan nimi, ammatillisestikin kovin tuttu, Maine.

Maineesta kirjoittaa Daniel Kehlmann. Odottelin aikalaisanalyysiä supertähdistä, poliitikoista tai muista maineenhallinnan ammattilaisista. Yhden tällaisen henkilön, näyttelijä Ralf Tannerin, Kehlmann onkin sisällyttänyt kirjaansa, mutta hänenkin kohdallaan on kyse aika lailla mainetta vakavammasta aiheesta - identiteetistä.

Erittäin hyvä kirja ylipäätään. Ei tyypisellä Iso K-maisella tavalla täynnä elämää suurempia tunteita tai historiaa kiteyttäviä ihmiskohtaloita. Vaan jotenkin sujuva ja viihdyttävä [ja varmaan ainoa Iso K, jota voin tällä sanalla kutsua!]. Mahtava töiden-jälkeen-kaveri.

Pidin kirjan kaikista henkilöistä. Jokaisella oli piristävästi toteutettu oma ääni ja julkisivun takainen elämä, joka uskottiin vain lukijalle. Heitä kierrätettiin tarinasta toiseen kekseliäästi. Tyypillinen episodiromaani, jonka voisi vaivattomasti kierrättää episodielokuvaksi.

Maineessa suuressa osassa ovat teknologia ja virtuaalielämä. Tämä oli virkistävää ja elämänläheistä, ovathan kirjallisuus ja teknologia yleensä kaukaisia kavereita kunnianhimoisemmassa [inhottava sana, mutten nyt perampaakaan keksi] kirjallisuudessa. Elämää eletään nettifoorumeilla ja ihmissuhteita hoidetaan teknologialla. Sanoma on kuin suoraan Tietoviikon varoituskolumnista: laitteesi on identiteettisi.

Kun puhelin katoaa, ip-osoitteita annetaan eteenpäin tai puhelinnumero siirtyy vahingossa jollekulle toisella, alkaa tapahtua vaarallisia asioita. Näin kävi sille näyttelijälle, Ralf Tannerille, jonka elämä ja omaisuus yksinkertaisesti kähvellettiin. Tai niin sattui kirjailija Maria Rubinsteinille, joka lähti toisen kirjailijan sijasta matkalle itäiseen Eurooppaan eikä saanut koskaan henkilöllisyyttään takaisin. Eikä kovin hyvin käynyt teleoperaattorilla työskentelevä ääliölle, joka pörräsi julkkisfoorumeilla 24/7 eikä hänen kaksoiselämää viettävälle pomolleen, joka valehteli ja ikään kuin kuoli.

Heille maine on sitä, että päätyy - halusi tai ei - kirjailijan tarinaan. Siinä voi äkkiä hypätä saattokodista tyttöikään tai huomata olevansa jonkun toisen inkarnaatio. Kirjailijalle kaikki henkilöt ovat käyttötavaraa eikä kirjoittamisesta siksi joudu edesvastuuseen. Ei pelkkä viihdekirjailija lopultakaan tämä uusi tuttavuus, Daniel Kehlmann.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Calvinon kurpitsa ja siitä syntyneet pikkukurpitsat

Googlaan kohta, onko Italo Calvino myös kirjallisuudentutkija. Veikkaan kyllä, sillä millainen kirjailija haluaisi kirjoittaa kirjan kirjoittamisen vastaanottamisesta, lukemisesta, lukijasta. Sellaisistakin kammottavista aiheista, joita varmasti monet kirjailijat pohtivat. Millanen on minun lukijani? Onko hän ihannelukijani vai aivan toisenlainen? Entä jos kirjani eivät olisi olemassa kirjallisuutena vaan vaikkapa vain kuvataiteena? Tai jos kirjoistani ovat kiinnostuneita vain kirjamarkkinat ja piraattiteollisuus?

Jo tässä olisi riittävästi aineksia yhteen kirjaan, mutta eihän tämä Calvinolle riitä. Kyllähän kirjassa pitää olla myös tarina, ja kun Calvinosta on kyse, mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Ensimmäisen kerran alkaa tapahtua sivun 17 paikkella, kun Jos talviyönä matkamies [se on Calvinon kirjan nimi] -kirjaa lukeva Lukija [hän on miespuolinen ja kirjan keskushenkilö] huomaa, että kirjaan on eksynyt toinen kirja. Kirjakaupassa Lukija törmää Lukijattareen [nainen], jolla on sama kirja ja sama ongelma. Vaihtaessaan kirjan uuteen he eksyvät uusiin ja sitten taas uusiin tarinoihin.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies.
Näissä kirjatarinoissa seikkailemme maailmankirjallisuudessa. Yksinäisiä sieluja terveyskylpylässä, vallankumouksen jälkeistä petollisuutta, ihmissuhteiden hyväksikäyttöä, kolmiodraama japanilaisessa perheessä, intiaanireservaatin epäselvät sukulaisuussuhteet ja identiteettivarkaudet. Edellisen vuosituhannen tarinoiden arkkityyppejä, vai olisiko Calvino niin kekseliäs, että olisi lainannut nämä elokuvista?

Tarinat ovat oikeasti erinomaista kirjallisuutta! Ne voisi lukea ihan erikseen ja yksitellen, varsinkin kun ne on nimillä erotettu muista juonikuvioista. Monet tarinoista hyödyntävät takuuvarmaa  tehokeinoa: kuvaavat niitä merkityksellisiä hetkiä,  joiden ansiosta itsestäänselvyydet katoavat ja merkityksetön muuttuu merkitykselliseksi [I like!].
Tunsin heti että maailmankaikkeuden täydelliseen järjestykseen oli auennut halkeama, korjaamaton repeämä.
...löydän neljään osaan taitetun paperin johon on kirjoitettu mustekynällä nimeni petoksesta kuolemaantuomittujen nimien sarakkeeseen se on allekirjoitettu ja oikeaksi todistettu ja varustettu asianmukaisilla leimamerkeillä.
Ja näitä tarinoita sitoo yhteen Lukijan ja Lukijattaren tarina. Lukijatarta jahtaa entinen rakastaja, joka kostaakseen väärentää kirjallisuutta. Lukijatar rakastaa toisen kirjalijan kirjallisuutta ja vihaa siskoaa, joka tuottaa tietokoneohjelmilla tehokasta tekstianalyysia, loppuunvietyä lukemista. Lukijatar lukee vähän eri tavalla, niin kuin kurpitsasta syntyy kurpitsoja - mitä tämä arkisenoloinen vertaus sitten tarkoittaneekaan.

Jos talviyönä matkamies on myös kirja moninaisista tavoista lukea. Se vaatii lukijalta - tällä kertaa sinulta - vastausta siihen, mikä on sinun suhteesi lukemiseen. Ja samalla kirjailija on pakkomielteisesti kiinnostunut omasta lukijastaan, epäilee häntä, vakoilee häntä ja vapisee hänen edessään. Oletko sinä se ihannnelukija, jolle Calvino kirjoittaa? Miten voisit täyttää välimatkan kirjailijan kirjoittamisen ja lukijan lukemisen välillä?

Jos kirjallisuutta arvosteltaisiin kuin taitoluistelua, antaisin Calvinolle teknisistä ansioista huippupisteet. Yllättävää kyllä, kiemurakirjailija onnistuu myös taiteellisessa vaikutelmassaan ihan mukavasti. Joskin mihinkään ei pääse siitä, että Calvino on ensisijaisesti kiinnostunut tunteiden analysoimisesta, ei niinkään tuntemisesta. Millainen olisi Calvinon ihannelukija: viileä ennemmin kuin intohimoinen, sivistynyt ennemmin kuin käytännöllinen, kohde ennemmin tekijä. Mutta kuitenkin rohkea, ehdottomasti rohkea.

PS. Eipä tainnut Calvinolta löytyä tutkijataustaa.
PPS. Ibdrahimin todella hyvä, ja sarkastinen, arvio tästä samasta kirjasta >>

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Toisenlaisia, sopimattomia naisia

Viimeisen vuoden aikana olen Isossa K:ssa törmännyt useamman kerran julkaistuna harvinaiseen tarinointitapaan: miniatyyrikertomuksiin. Odotukset eivät välttämättä ole korkealla, sillä miniatyyreista tulee helposti kirjallisia harjoitelmia tai outoja kokeiluja.


Herta Müller: Matala maa.
Lukemastani miniatyyri-
kolmikosta Aleksander Solženitsyn, Yasumari Kawabata ja Herta Müller rouva Müller on, ehdottomasti, kaikkein taitavin. Matalan maan pikkutarinat ovat kaikki unohtumattomia lukuelämyksiä: timantinteräviä, lyyrisen kauniita tai yllätysvalmiita. Mestariteoksia joka ikinen.

Olen aivan lumoissani Müllerin surrealistisesta tajunnanvirrasta ja kielen neroudesta. Fyysinen maailma on Müllerille leikkikenttä, jossa lainalaisuuksia ei ole koskaan ollutkaan. Ikkunaruudut liukuvat alastomina talosta toiseen, pellot makaavat mahallaan, jalat kasvavat kaulasta...

Müller näkee ja kokee elämää aivan omanlaisesti. Tämä on mahdollista siksi, että elämää katsotaan aina toisen, aikuisten tyrannisoiman pienen tytön tai yhteiskunnan tyrannisoiman aikuisen, perspektiivistä. Müllerin kertoja ei koskaa ole yksi meistä vaan aina ulkopuolinen ja kodittoman oloinen.

Nämä näkökulmat johtuvat tietysti Müllerin historiasta, joka on hänen aiheenaan tai vähintäänkin niiden taustalla. Romanialainen Müller kuului saksankieliseen vähemmistöön, jota Nicolae Ceauşescun diktatuuri kohteli surkeasti. Müllerillä oli vaikeuksia saada teoksiaan julki sensuurin takia, mikä varmasti kehitti kykyä sanoa asioita totutusta poikkeavasti, vertauksin, symbolein ja valemerkityksin. Symbolismilla on ladattu muun muassa Kadunlakaisijat -kertomus, jossa luudat kääntävät kaiken ylösalaisin ja ajavat kaupungitkin muihin maisemiin.

Miniatyyrien joukossa on yksi laajempi novelli, kirjan nimikkoteos Matala maa. Siitä on hyvä aloittaa, sillä tässä tarinassa kertojana on kirkkaan selvänäköinen pikkutyttö ja miljöönä köyhä kylä. Isä ryyppää, äiti lyö ja lapsi hukuttaa tapahtuneen omiin mielikuvitusleikkeihinsä. Ja mielikuvitusta tytöllä todella riittää kun elämän havainnointi sekoittuu satuiluun ja silkkaan magiikkaan.

Kun nuorena tyttönä Herta ihmetteli ja pakeni fantasiaan, kävi aikuistuessa yhä selvemmäksi, että ulkopuolisuudesta ei ole pakotietä. "Mustassa puistossa" pelätään yllättävää vierailijaa ja kurkitaan ikkunaverhojen välistä:
Et voi juoda pelkoasi vastaan tyttö. Maistelet hieman lasistasi niin kuin kaikki naiset joilla ei ole elämää, jotka eivät sovi kuvioihin. Eivät edes omiinsa...On sääli sinua tyttö, on sääli.
Ja uskomatonta sekin, että Matala maa on Müllerin esikoisteos. Loistava kirja ja kirjailija - tämän laitan suosikkilistalleni aivan varmasti. Ihan niin kuin kaikki Müllerit.

Matalasta maasta löytyy lisääkin arvioita

Kostonkierre

Yashar Kemal: Suosta nousee uusi maa.
Jo kolmatta kertaa tänä vuonna olen Yashar Kemalin seurassa Tsukurovan maisemissa, Kemalin kotiseudulla. Aiheena tälläkin kertaa feodaalisen yhteiskunnan murros. Sitä olen jo katsonut puuvillankerääjien [Kuolematon ruoho] ja vaeltajaheimon [Tuhannen härän vuori] näkökulmasta.

Suosta nousee uusi maa -kirjassa maasta ja kunniasta taistelevat nousevaa business-luokkaa edustava aga Mahir ja perinteisen vallan feodaaliherra bei Dervis.

Näillä miehillä on valtaa ja varallisuutta, mutta aivan erilaista. Euroopassa koulutettu, liikemiesälyinen Mahir palaa kotiseuduilleen hankkimaan maaomaisuutta ja perustamaan teollisuutta. Dervisin valta perustuu Sarioglun sukumafiaan, kunniavelkoihin ja tyranniaan.

Erkaantuneiden historianhaarojen miehiä yhdistää maaomaisuus, vanhan vaurauden lähde ja talonpoikien pahotie köyhyydestä. Uutta maata saadaan kuivatettavasta suosta, jota kaivinkoneet ojittajat petomaisilla leuoillaan.

Mahirille vaurastumista tärkeämpää on kuitenkin vanhan bein syrjäyttäminen. Valtataistelua käydään ensin julkisesta tunnustuksesta ja yhdenvertaisuudesta. Monityylinen kirja alkaa komediallisesti kun lukija saa seurata Mahirin surkuhupaisia yrityksiä luikerrella bein suosioon, joka monien yritysten jälkeen päättyy Dervisin lavastamaan tradiotionaaliseen sovintorituaaliin.

Rituaalin jälkeen  kunniallinen Dervis ottaa liikemiehen sydänystäväkseen. Mahirille ystävyys on vain taktinen känne ja petollinen käärme alkaa luikerrella Sarioglun sukuun. Mahir tietää feodaalibein heikon kohdan ja se on kunnia. Sitä saa loukattua lahjomalla julkisen solvaajan, jolle Dervisin kunnia vaatii kostoa.

Kostajaksi valikoituu isätön pojanpoika Yusuf.  Omassa elämässään Kemal joutui viisivuotiaana  todistamaan, kuinka velipuoli Yusuf tappoi Kemalin isän. Kemalin velipuolen kohtalosta ei ole tietoa, mutta kirjan Yusufin kohtalo on karmivaa luettavaa. Poikaparka menettää järkensä, hortoilee joenuomissa ja piikkiohdakkeissa ja palaa murhapaikalle aina uudelleen. Omassa elämässän Yashar kieltäytyi kostamasta isämurhaa, mutta kirjan Dervisille kuolema on vaihtoehto muiden joukossa. 

Kemalin miehet elävät maailmassa, joka on käynyt liian ahtaaksi heille kaikille. Häviäjä on sekä ahneuteen sokaistunut, juonitteleva Mahir että tunteeton, kunniayhteiskunnassa elävä Dervis - sekä kaikki se, joita he edustavat. Heidän jalkoihinsa musertuu perinne, maa, suvut, rakennukset ja sivustakatsojanaiset.
Ja nuo kauniit hevoset lähtivät pois vieden nuo hyvät ihmiset mukanaan...
Julmankaunista, surumielistä luettavaa.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Kirjallisia kannikoita

Toivon, ettei Asian edun takana olisi se sama Aleksander Solženitsyn, joka kirjoitti mahtiromaanin Elokuu neljäntoista. Mutta kyllä hän on, valitettavasti, ja aika lailla sekalaista ääntä ja sisältöä tarjoillaan tällä kertaa.

Aleksander Solženitsyn: Asian etu.
Löytyy sosialismin pilkkaaja ja nostalginen romantikko. Ensimmäiseen johdattaa nimikkoteos, pienoisnovelli teknisen oppilaitoksen syyskauden avauspäivistä. Siellä koulutetaan tulevia televisio- ja radioteknikoita, uuden aikakauden neuvostokansalaisia, jotka välitunneilla lauleskelevat ylpeydestä pakahtuen elektronikkojen hymniä.

Oppilaat ovat juuri siinä iässsä, jossa ihminen on helppo käännyttää kaikkeen hyvään. Ja opettajat kasvattavat teinejään suurella sydämmellä ja aatteen palolla. 

Heillä on yhteinen projekti, opiskelija-asuntolan rakentaminen, ja yhteinen kysymys:  Milloin muutetaan?

Ilopillereiden joukosta löytyy kuitenkin kurttuotsa, rehtori Feodor. Ja syykin on selvä: kulisseissa politikoidaan. Tuskin koulun ovet on kesälomien jälkeen ehditty avata kun paikalle saapuvat paikkakunnan mahtiherra, reletehtaan johtaja ja ministeriön edustaja, jotka ovat keksineet pikkukaupungin kehittämiseksi jotain paljon opiskelija-asuntolaa kunnianhimoisempaa: tieteellisen tutkimusinstituutin.

Eivät auta Feodorin protestit, opettajien kyyneleet tai pedagogiset argumentit lasten kunniasta ja kasvatustehtävästä. Sitä se aatteen etu vaatii ja tunteet romunkeräykseen.

Loppuosa kirjaa on muutama pienoisnovelli ja minatyyrikertomuksia. Niistä useissa kohdataan ihan toisenlainen Solženitsyn, luontoa rakastava romantikko, joka polkee metsäteillä mystistä luostaria etsien tai kirkkokulkuetta ihaillen. Miniatyyreihin on tallennettu hetkiä nuotiolla tai ukonilmasta vuoristossa. Varmasti hyvin nuoren Solženitsynin kynänjälkiä, joilla on ehkä  dokumentaarista, mutta ei Isoon K:hon sopivaa kirjallista arvoa.

Vanhan Venäjän kaipuu ja Neuvostoliiton kritiikki on sen verran selväsanaista, että Solženitsyn odotetusti toimitti itsensa neuvostojohdon hampaisiin. Se kai on syy näidenkin julkaisemiseen: rohkeus, jota en todellakaan vähättele, mutta kirjallisuutena kuivakasta luettavaa alusta loppuun.