Italo Calvino Jos talviyönä matkamies – Kurpitsa ja siitä syntyneet pikkukurpitsat

Googlaan kohta, onko Italo Calvino myös kirjallisuudentutkija. Veikkaan kyllä, sillä millainen kirjailija haluaisi kirjoittaa kirjan kirjoittamisen vastaanottamisesta, lukemisesta, lukijasta. Sellaisistakin kammottavista aiheista, joita varmasti monet kirjailijat pohtivat. Millanen on minun lukijani? Onko hän ihannelukijani vai aivan toisenlainen? Entä jos kirjani eivät olisi olemassa kirjallisuutena vaan vaikkapa vain kuvataiteena? Tai jos kirjoistani ovat kiinnostuneita vain kirjamarkkinat ja piraattiteollisuus?

Jo tässä olisi riittävästi aineksia yhteen kirjaan, mutta eihän tämä Calvinolle riitä. Kyllähän kirjassa pitää olla myös tarina, ja kun Calvinosta on kyse, mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Ensimmäisen kerran alkaa tapahtua sivun 17 paikkella, kun Jos talviyönä matkamies [se on Calvinon kirjan nimi] -kirjaa lukeva Lukija [hän on miespuolinen ja kirjan keskushenkilö] huomaa, että kirjaan on eksynyt toinen kirja. Kirjakaupassa Lukija törmää Lukijattareen [nainen], jolla on sama kirja ja sama ongelma. Vaihtaessaan kirjan uuteen he eksyvät uusiin ja sitten taas uusiin tarinoihin.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies.

Näissä kirjatarinoissa seikkailemme maailmankirjallisuudessa. Yksinäisiä sieluja terveyskylpylässä, vallankumouksen jälkeistä petollisuutta, ihmissuhteiden hyväksikäyttöä, kolmiodraama japanilaisessa perheessä, intiaanireservaatin epäselvät sukulaisuussuhteet ja identiteettivarkaudet. Edellisen vuosituhannen tarinoiden arkkityyppejä, vai olisiko Calvino niin kekseliäs, että olisi lainannut nämä elokuvista?

Tarinat ovat oikeasti erinomaista kirjallisuutta! Ne voisi lukea ihan erikseen ja yksitellen, varsinkin kun ne on nimillä erotettu muista juonikuvioista. Monet tarinoista hyödyntävät takuuvarmaa tehokeinoa: kuvaavat niitä merkityksellisiä hetkiä, joiden ansiosta itsestäänselvyydet katoavat ja merkityksetön muuttuu merkitykselliseksi [I like!].

Tunsin heti että maailmankaikkeuden täydelliseen järjestykseen oli auennut halkeama, korjaamaton repeämä.

 
...löydän neljään osaan taitetun paperin johon on kirjoitettu mustekynällä nimeni petoksesta kuolemaantuomittujen nimien sarakkeeseen se on allekirjoitettu ja oikeaksi todistettu ja varustettu asianmukaisilla leimamerkeillä.

Ja näitä tarinoita sitoo yhteen Lukijan ja Lukijattaren tarina. Lukijatarta jahtaa entinen rakastaja, joka kostaakseen väärentää kirjallisuutta. Lukijatar rakastaa toisen kirjalijan kirjallisuutta ja vihaa siskoaa, joka tuottaa tietokoneohjelmilla tehokasta tekstianalyysia, loppuunvietyä lukemista. Lukijatar lukee vähän eri tavalla, niin kuin kurpitsasta syntyy kurpitsoja – mitä tämä arkisenoloinen vertaus sitten tarkoittaneekaan.

Jos talviyönä matkamies on myös kirja moninaisista tavoista lukea. Se vaatii lukijalta – tällä kertaa sinulta – vastausta siihen, mikä on sinun suhteesi lukemiseen. Ja samalla kirjailija on pakkomielteisesti kiinnostunut omasta lukijastaan, epäilee häntä, vakoilee häntä ja vapisee hänen edessään. Oletko sinä se ihannnelukija, jolle Calvino kirjoittaa? Miten voisit täyttää välimatkan kirjailijan kirjoittamisen ja lukijan lukemisen välillä?

Jos kirjallisuutta arvosteltaisiin kuin taitoluistelua, antaisin Calvinolle teknisistä ansioista huippupisteet. Yllättävää kyllä, kiemurakirjailija onnistuu myös taiteellisessa vaikutelmassaan ihan mukavasti. Joskin mihinkään ei pääse siitä, että Calvino on ensisijaisesti kiinnostunut tunteiden analysoimisesta, ei niinkään tuntemisesta. Millainen olisi Calvinon ihannelukija: viileä ennemmin kuin intohimoinen, sivistynyt ennemmin kuin käytännöllinen, kohde ennemmin tekijä. Mutta kuitenkin rohkea, ehdottomasti rohkea.

PS. Eipä tainnut Calvinolta löytyä tutkijataustaa.
PPS. Ibdrahimin todella hyvä, ja sarkastinen, arvio tästä samasta kirjasta >>