lauantai 3. heinäkuuta 2010

Tertualinon toinen minä

José Saramago on yllätysten kirjailija. Lukemissani kirjoissa - Luola, Kertomukset näkevistä ja sokeista - on uskallettu käsitellä jäävuoren kokoisia ongelmia Portugalin yhteiskuntamurroksesta scifimäisiin ihmiskohtaloihin.

Kaikki kolme kirjaa ovat olleet poliittisia, viisaan näkijän yhteiskunta-analyysejä. Epäilemättä Nobelin arvoisia suorituksia, vaikka kirjallisuutena ne eivät minua hurmanneet.

Toisen minä on aiheeltaan edellisiä selvästi pienimuotoisempi. Kirjassa käydään läpi Tertualiano Máximo Afonson identiteettikriisi ja kyseenalaistetaan ihmisen ainutkertaisuus. Saramagon kyseessä ollessa sanoma on varmasti vieläkin suurempi - esimerkiksi takakansi ehdottaa kirjaa kannanotoksi kloonaukseen - mutta halutessaan kirjan voi lukea kepeämmin uskomattomana ihmiskohtalona.

Tertuliano on neljääkymmentä lähentelevä, eronnut historianopettaja Lissabonista. Hän elää järjestelmällistä ja johdonmukaista elämää, joka ajan myötä nukuttaa apatiantapaiseeen hämäryyteen. Väljähtyneet ihmissuhteet voi laske yhden käden sormilla. Päivän kohokohta on nukahtaminen Mesopotamiaa käsittelevän historiankirjan ääreen, ei lemmiskely tyttöystävän kanssa.

Draama käynnistyy, kun Tertuliano päättää piristää itseään kollegansa suosittelemalla elokuvalla. Elokuvan sivuroolista Tertuliano löytää kaksoisolentonsa Daniel Santa-Claran. Kaksoisolento on paitsi samannäköinen, myös samanääninen ja syntynyt samaan aikaan. Kaksoisolentojen kohtaamisesta ei puutu dramatiikkaa, kun kumpikin pohtii onko hän alkuperäinen vai kopio.

Kohtaaminen muuttaa kummankin elämän. Tertuliano rohkaistuu ottamaan aikuisemman asenteen elämäänsä. Uuteen järjestykseen kuuluu muun muassa kihlautuminen tyttöystävän "Rauhan Marian" kanssa, äitisuhteen kypsyminen ja rehtorin suosioon pääsy.

Toinen minä on niitä kirjoja, joissa todella yllätyksellinen loppu on tärkeimpiä syitä lukea kirja lopppuun. Tertuliano ei päädy naimisiin Mariansa kanssa, eikä palaa koskaa historianopettajaksi.

Kirjallisuutena Toinen minä ei ole niin vaativa kuin aiemmat Saramagoni. Keskushenkilön asema on vahvempi, eivätkä virkkeetkään ole tututun marathonmittaisia. Tuttua on kuitenkin etäinen ja raportoiva - kaikkitietävä - kirjoitustekniikka, joka välillä tuntuu melkein journalismilta. Ehkä juuri se on minun ja Saramagon suhteen ongelma.

1 kommentti:

  1. Pidin tästä kirjasta valtavasti. Tertulianosta tuli minulle joksikin aikaa ihmistyyppi, johon yhdistin eri aloilla työskenteleviä ihmisiä. Tertulianoja on olemassa...

    Kertomus sokeudesta on suosikkini Saramagolta.

    Olin Lissabonissa, kun tämä hieno kirjailija menehtyi. Punaisten neilikoiden meri ja ihmisvirta oli valtaisa. Matkalla kanniskelin kirjaa Kertomus näkevistä, mutta se antaa jostakin syystä nyt odottaa oikeaa hetkeä. Saramgo vaatii keskittymistä. Huikea kirjailija!

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.