Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen – Mystinen vaellustarina, joka on kadonneiden muistojen jäljillä

Kazuo Ishiguron mystinen fiktio ja palkittu fantasiaromaani Haudattu jättiläinen herättää henkiin muinaiset Britteinsaaret. Eletään rautakautta, suurten ritarien jälkeistä aikaa, ikävystyneiden jättiläisten ja mielivaltaisten lohikäärmeiden aikakautta.

Kazuo Ishiguro. Haudattu jättiläinen.

Kuningas Arthur on kuollut, roomalaiset ovat poistuneet Brittein saarilta. Saarivaltakunnassa vallitsee hetkellinen rauha, kun brittien ja saksien väliset sodat ovat ohi. Eletään myöhäistä ritariaikaa ja kyläläiset luottavat edelleen henkiin, haamuihin, keijuihin ja näkyihin.

Haudatussa jättiläisessä on outo, levoton ja odottava, tunnelma. Ihmiset vaikuttavat  noidutuilta, lamaantuneilta ja varsinkin muistamattomilta. Niin myös Ishiguron tarinan päähenkilöt, iäkäs pariskunta, mahdollisilta nimiltään Axl ja Beatrice.

Vallitsee kollektiivinen muistinmenetys, josta kaikki kärsivät yhtä lailla. Ihmisten muistot ovat kadonneet sakeaan sumuun, joka on hiipinyt mieliin kuin usva marskimaiden ympärille. Haluaako Ishiguro saada meidät miettimään, millaista olisi elää ja millaiseksi maailma muotoutuisi ilman muistoja?

Axl ja Beatricekin elävät unen kaltaisessa tilassa, kuin huumattuina. Pariskuntaa vaivaa tunne, ettei kaikki ole kohdallaan. Olivatko he kaksi eläneet aina tällä lailla, yhteisön laitamilla?

Axlin ja Beatricen mielessä risteävät sodat ja rauniot, välillä taas mielikuvat urheasta ja uljaasta pojasta. Onko poika olemassa vai vain toteutumaton toive?

Vanha pariskunta lähtee pitkälle vaellukselle etsimään poikaansa. Aiheeseen sopivalla tavalla Ishiguron kerronta on unenomaista ja runollista. Pariskunta vaeltaa sumussa ja sateessa ohi kylien ja yli kukkuloiden. Väärään suuntaan kääntyminen olisi vaarallista. Se altistaisi eläinten ja yliluonnollisten voimien hyökkäykselle.

Axl kutsuu vaimoaan vain nimellä Prinsessa ja pariskunnan sanailu on kovin lempeää. Pariskunnan söpöilevä dialogi ja hoivalaitosmainen sanailu oli ärsyttävää ja vei liikaa huomiota tarinalta ja sen sanomalta.

Kuningas Arthurin valtakunnan raunioilla pariskunta kohtaa epäileviä ja julmia naapuriheimoja, eksyneitä sotureita, salamyhkäisen lautturin, pahanilkisiä munkkeja, keijuja ja henkiä, lapsisotilaan ja sir Arthurin vanhuuttaan rähjääntyneet ritarit.

Tärkein matkalla kohdattu henkilö on Arthurin legendasta tuttu Sir Gawain. Sir Gawainista on tehty hieman vanhuudenhöperö ja hieman koominen. Hänet pitää hengissä Arthurilta saatu erityistehtävä vapauttaa alue sitä terrorisoivasta lohikäärme Querigista. Oudolla tavalla Querigi liittyy jotenkin "sumuun".

Kun sumu hälvenee, joudutaan esittämään suuria kysymyksiä. Henkilökohtaisia, kuten oliko vuosikymmenet kestänyt rakkaus todellista vai itsepetosta? Kollektiivisia kuten haluammeko unohtaa, vaikka meillä olisi velvollisuus muistaa? Ja jos muistamme, löytyykö siitä syy rakastaa vai vihata?

Muistot kannattelevat meitä, mutta ne voivat olla myös vaarallisia. Muistojen kannattelemien tarinoiden kadotessa voi kadota syy kostaa tai siirtää viha suvussa seuraavalle.

Haudattu jättiläinen oli sikäli yllätyksellinen kirja, että vastoin odotuksia se ei ollutkaan paratiisimainen utopia vaan dystopia kyräilevästä maailmasta. Se rätisi kuin sytyslanka – kohta leimahtaa.

Vaikka Nobel-kirjailija Ishiguro on valinnut tarinalle jälleen kerran hieno aiheen, hän oli mielestäni Haudatussa jättiläisessä  heikoimmillaan. Lakoninen ja etäännyttävä tyyli toimi vähän liiankin hyvin eli sananmukaisesti.

Loppukohtaus eli se suuri muutos teki onneksi lopusta upean. Sillä ilman loppuhuipennusta Haudattu jättiläinen olisi ollut minulle aika valju kirja.