torstai 30. toukokuuta 2019

Yasunari Kawabata Vuoren jyly – Muilta kätketty voihke

Ogata Shingolla on huolia. Shingo on tokiolainen liikemies, kuudenkymmenenkahden. Huolta Shingolle aiheuttavat sotatraumat ja lasten kovin erilainen arvomaailma. Kuolemakin pelottaa.

Yasunari Kawabata. Vuoren jyly. 
Yasunari Kawabatan Vuoren jyly on samassa taloudessa asuvien, mutta eri sukupolviin kuuluvien, japanilaisten perhe-elämän kuvaus vanhuuden rajamaille astuneen Shingon kertomana. Tunnelmissa on haikeutta: sotakokemukset muuttavat miehen, sukupolvet ja yhteiskunnan. Ystävät ympärillä kuolevat – huikeaa ajatella, miten elinikä on noussut kun kuusikymmentä alkoi olla elämän loppuhetkiä vielä puoli vuosisataa sitten. Omaa vaimoa ei viitsi enää edes halata ja lasten tilanne ahdistaa kovasti.

Sodan kasvattamilla lapsilla on hyvin toisenlaiset arvot kuin samuraiperinteitä kunnioittavalla Shingolla. Tytär jättää miehensä, muuttaa pienten lasten kanssa takaisin lapsuudenkotiin ja unelmoi omasta kaupasta. Pojan rakastajatar tulee raskaaksi eikä poika suostu tunnustamaan lasta omakseen. Oman vaimon kanssa lasta ei näytä tulevan.

Päivästä toiseen Shingo huokailee, miksei poika tullut eilenkään yöksi kotiin. Muille ei kannata kertoa huolistaan, koska kukaan ei voi puuttua toisten asioihin. Aivan yhtä vaikeaa on puuttua edes oman pojan tai tyttären ongelmiin.

Sodan jälkeen Shingo kadotti kiinnostuksensa naisiin siihen saakka, kun perheen elämää saapui sulostuttamaan nuori miniä Kikuko.

Kikukon ja Shingon suhde on hämmentävä. Missä heidän välillään kulkee huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden raja? Etenkin kun Kikuko muistuttaa Shingon vaimon nuorena kuollutta sisarta, johon mies oli kenenkään tietämättä kovin rakastunut.

Kikuko puhuu Shingolle intiimimpiä asioita kuin oma tytär. Appi rakastaa miniää unessa, ehkä salaa myös oikeassa elämässä. Ja Kikuko vastaa: "Jos jättäisin poikasi, haluaisin kuitenkin palvella sinua."

Tuona päivänä, jolloin Shingo toi naamiot kotiin, hän oli ollut vähällä suudella jidon korallinpunaisia huulia. Hänen sydäntään poltti kielletyn rakkauden liekki.
Sydän kukkii, vaikka sen pitäisi olla muuttunut jo puuksi

Vanheneva mies on lähempänä kuolemaa kuin elämän kukoistuskautta – silti unissa ja unelmissa hän nauttii aistillisuudesta ja nuoruuden raikkaudesta. Ystävien kuoleminen on luonnollista, mutta nuoren miniän tekemä abortti luonnotonta.

Vuoren jyly on sellaista yhden miehen ja yhden perheen elämän minimalistista tallentamista, johon olen Keltaisen kirjaston modernissa japanilaiskirjallisuudessa tottunut. Tiedäthän nämä kirjat: Ne ovat kuin meditaatiota tai kokoelma tuokiokuvia. Hieman hankalasti avautuvien haikujen kaltaisia, mutta joka tapauksessa kovin kauniita.

Vuoren jyly on pittoreski kertomus ilman suurta draaman kaarta. Shingon elämä on sarja vaikutelmia ja hetkiä, joita Kawabata tarjoilee kultalautasella yksi kerrallaan. Kuuntele, tässä on viimeöinen uneni. Katso, on niin rauhallista, etteivät edes saniaisen lehdet heilu portaan alla. Ihmettele, kuinka kaunis onkaan miniäni kaulan kaari.

Kaikenlaiset vuodenkiertoon liittyvät vertauskuvat ovat kirjan ydintä. Shingon mielestä ihminen elää tyhjyydessä, jos hän ei huomaa vuodenaikojen pieniä vaihteluita.

Ainoa oikea vuodenaika lukea Kawabatan kaltaisia kirjailijoita on muutoksen aika kevät tai syksy. Kirja herkisti tarkkailemaan versomista ja vihertymistä – sain lukemisen lomasta seurata omasta ikkunasta saarnien lehtien runsastumista ja koristeomenapuiden kukintojen aukeamista.

Vuoren jyly on täynnä vertauskuvia: auringonkukat kantavat päätään kuin ylväät ihmiset, aikuisille lapsille kotiin jääminen on virran pohjaan kätkeytymistä. Vertauskuvallisia ovat myös kirjan lukujen nimet kuten vuoren jyly (avaus), kaskaan siivet, liekehtivät pilvet, haavan jälkeen.

Ei ole ihme, että Vuoren jyly on Eeva-Liisa Mannerin suomentama. Tällaisen lyyrisen kerronnan kääntäminen sopii runoilijalle erinomaisesti.

Kawabatan kirjoitustyyli on kuitenkin aika veikeä sikäli, että melkein ylitsevuotavan kauneuden välissä kirjalija päätyy kuvaamaan vaimon kuorsaustaipumusta tai siivoamisen kaltaisia kovin arkisia aiheita.

Japanilaisen kulttuurin tuntijalle kirja avautuu takuuvarmasti minua enemmän. Se oli täynnä symboleita, traditioita ja viittauksia. Joku oli niitä kirjastosta lainaamaani kirjaan merkkaillutkin.

Miten tämä kovin ei-dramaattinen kirja päättyi? Vastaukseksi Kawabata tarjosi Kikukolle ajatuksen: Jospa ihminen voi olla vapaa kuin taivaan lintu?

Lopuksi on tietysti pakko kysyä, millaista on kun vuori jylisee? Se muistuttaa tuulen ääntä, mutta siinä on maan vapinan kätketty voihke. Tunnistat varmaan tämän tunteen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.