Sadekuningas on taas yksi Saul Bellowin kirja, jonka kertojana puhkuu 50+ newyorkilainen, lievästi alkoholisoitunut eliittisuvun vesa ja Ivy League-kasvatti. Herra Henderson on eronnut, uudesti avioitunut, monilapsinen ja perintörikas ilman omaa ansiotaan.
Bellowin kirjassa mies näistä lähtökohdista päätyy ensin sikatilalliseksi ja sitten sadekuninkaaksi Afrikkaan.
Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi
Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.
Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.
Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.
Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.
Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.
Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.
Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.
Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:
Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.
Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?
Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.
Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.
Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.
Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?
Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.
Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.
 |
| Saul Bellow. Sadekuningas. |
Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi
Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.
Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.
Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.
Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.
Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.
Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.
Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.
Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:
Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.
Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?
Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.
Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.
Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.
Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?
Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.
Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.