Jhumpa Lahiri Tulvaniitty – Anna minun palata kuin edestakaisin lentävä haikara

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on kirja, joka ehdottomasti piti julkaista Isossa K:ssa. Nobelistien seurassa, kansakuntien tulkkien ja aikakausien äänten joukossa. Koskettavasti kirjoittavien, muita enemmän ymmärtävien, aikojen ja paikkojen yli näkevien rinnalla. Ja tunnen jo pienoista rimakauhua, sillä haluaisin kovasti löytää parhaat mahdolliset sanat kuvaamaan tätä hienoa kirjaa ja sen syvällistä tarinaa.

Jhumpa Lahiri. Tulvaniitty.

Tulvaniityssä politiikasta tulee perhetragedia, joka vieraannuttaa läheiset ja siirtyy katkerana perintönä mantereelta ja sukupolvelta toiselle. Aina Kalkutasta Yhdysvaltoihin Rhode Islandille, Kaliforniaan ja vuosikymmenten päähän.

Minulle Tulvaniitty alkoi sivulta 111. Sitä ennen oli tutustuttu Subhashiin ja Udayaniin, Kalkutan Tollygungessa kasvaneisiin melkein samanikäisiin veljeksiin. Ahkeriin ja älykkäsiin, sellaisiin, joiden odotetaan antavan vanhemmilleen ylpeydenaihetta tuhannesti.

Mutta pojista toinen, Udayan, on hieman arvaamattomampi, hieman herkempi. Monien 1970-luvulla eläneiden tavoin hän kokee aatteellisen herätyksen, kiinnostuu kommunismista ja liittyy naksaliitteihin. Aluksi ollaan maanviljelijöiden puolella ja nautitaan älykkäästä keskustelusta aatetoverien kanssa. Kun rauhanomainen vastarinta ei tuota toivottua tulosta, tartutaan järeämpiin aseisiin ja aate saa verenpunaisia sävyjä.

Samanaikaisesti "useimmat ihmiset elävät iloisessa odotuksessa, tietämättöminä ja toiveikkaina". Niin myös Udayanin perhe, tuore aviovaimo ja Yhdysvalloissa opiskeleva Subhash, joka sivulla 111 saa perheeltään traagisen viestin: "Udayan on tapettu. Tule kotiin, jos voit."

Udayanin lyhyt ja kuohuva elämä päättyi poliisin luoteihin tulvaniityn rannalle. Tappoa todistivat salaa parvekkeelta vanhemmat ja jo raskaana oleva Gauri-vaimo. Syntyy painajainen, joka väkivaltaisesti nousee muistoihin ja uniin kuin itsepäiset tulvaniityn hyasintit aina keväisin.

toisinaan saa hetket paisumaan tuntien mittaisiksi ja vuodet supistumaan muutamiksi päiviksi.

Perhe lakastuu Udayanin kuolemaan. Hyväsydämisessä ja kunnollisessa Subhashista ei koskaan löydy riittävästi poikaa tai miestä veljensä korvaajaksi. Ei auta, vaikka hän pelastaa Gaurin elämän naimalla veljensä lesken ja ryhtymällä isäksi veljen lapselle. Ei riitä, vaikka suorittaa Amerikassa tohtorintutkinnon, hankkii uran ja lähettää säännöllisesti vanhemmilleen elatusrahaa.

Tulvaniityllä on taidokas rakenne. Tarina koostuu kahdeksasta osasta ja useammasta kertojista. Hereillä on oltava, sillä ajassa ja paikassa siirrytään rivakasti eteen- ja taaksepäin. Ja uuden luvun alkaessa aina huolestuttaa, mitähän on nyt ehtinyt tapahtua.

Tulvaniittyä maustaa siirtolaisuus, ihmisten kuvaaminen kahden maailman ja kulttuurin välissä. Siirtolaisuus onkin teema, joka erottaa nykyajan Ison K:n kirjailijat selkeimmin viime vuosikymmenen mestareista, enemmän yhteen paikkaa juurtuneista. Toisensa kohtaavat Kalkutan vilisevä, värikäs, mausteinen ja viemärinhajuinen maisema ja Rhode Islandin kampuksen hiljaiset nurmikentät, merenrannan yksinäiset dyynit ja marskimaa. Juhlitut jumalat, ikivanhat uskonnot, sosiaaliset rituaalit ja uskonnoton uusimanner, jossa erot arkipäiväistyvät. Jossa on mahdollista olla yksin ja erkaantua. Ja joita yhdistävät ehkä vain tulvaniityllä tai marskimaalla viihtyvät haikarat, jotka lentävät edestakaisin kahden kotimaansa väliä mielessään salainen toive:

Anna minun palata kotiseudulleni jota ruoho peittää kuin lämmin ja painava meri.
Inhimillisellä tasolla Tulvaniitty on kirja kylmistä ja kalseista ihmisistä, joilla on tuskaa ja painolastia, mutta ei keinoja purkaa ahdistustaan. He ovat elämänmittaiselle pakomatkalla kulttuuristaan ja menneisyydestään, mutta pakomatka ei voi päättyä koskaan. Se on kirja sukupolvelta toiselle kulkevasta ahdistuksesta, henkisestä kylmyydestä ja vieraantuneisuudesta. Josta jotenkin selvitään, siipirikkoina, ontuen.

Useimmat uskovat tulevaisuuteen ja odottavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia...Näin maailma saa kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen ansiosta, mitä ei ole.

Sukupolvet siirtävät seuraavalle julmaa perintöään - menettämisen surullista lahjaa. Sukupolvikaan ei ole riittävä aika siitä irtautumiseen, mutta ehkä sen kanssa opitaan elämään:

Se hetki, kun tunne ei enää nielaise vaan sitä voi katsella kaukaa. Vaikka hyvin tietää, että koko elämän on vastareaktiota siihen tunteeseen, tietoisuutta sen puuttumisesta ja siitä mitä ei voi olla.
Kirjan loppukohtaus on huikean koskettava. Gauri elää vielä kerran sen hetken, joka päättyi Udayanin surmanluoteihin. Ja viimeistään silloin lukijakin ymmärtää, ettei suvun naisten palvoma poika ollut mikään marttyyri vaan kovin, kovin itsekäs ja ajattelematon.

Jos Lahirin henkilöt eivät kykene itkemään ja elämään tunteitaan, se onnistuu lukijalta helposti. Minulle kyyneleet kohosivat silmiin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun Subhash ja Bela-tyttö, joka vielä tunsi Subhashin oikeana isänään, palasivat Rhode Islandiin Kalkutasta. Nurmikkoa ei oltu leikattu kertaakaan poissaolon aikana. Ja se oli vahva viesti. Ja uudestaan, kun Belan äiti Gauri soitti vielä silloisen aviomiehensä Subhashin ovikelloa vuosikymmenten tauon jälkeen. Ja koki kuolemankaltaisen pettymyksen elämässään toistamiseen. Aivan ansaitusti.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jää elämääni pitkäksi aikaa. Ehkä loppuun asti. Sillä se oli paras kirja, jonka olen lukenut pitkään, pitkään aikaan.