Alice Munron lukijaa ympäröi lämmin ja tuttavallinen tunnelma. Kuin kuuntelisi isoäidin nuoruustarinoita. Luottamuksellisesti kerrottuina, teekupin tai sherrylasin äärellä, sunnuntai-iltana.
Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.
Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.
Kokoelman starttinovelli saa kuitenkin suomenkieliseksi nimekseen koko kirjon Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus ja häät. Se on ilkikurinen tarina vanhanpiian höynäytyksestä. Tai sen yrityksestä, sillä tarina päättyykin avioliittoon. Sellaisia ovat Munron naiset: aika kujeellisia, ehkä myös hieman ilkikurisia
Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana – kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan.
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistelee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.
Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.
Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.
Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.
Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta – oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.
Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.
Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.
 |
| Alice Munro. Viha, Ystävyys, Rakkaus. |
Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana – kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan.
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistelee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.
Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.
Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.
Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.
Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta – oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.
Munro on hengästyttävän hieno kirjailija. Minä kyllä löysin näistä tarinoista itseäni, tai oikeastaan en itseäni mutta häivähdyksiä jostain tutusta inhimillisestä kokemuksesta jota en itse osaisi pukea sanoiksi.
VastaaPoistaVarmasti noin voi käydä, ja ilmiselvästi käykin monille. Mutta itse koen Munroon ja hänen maailmaansa viileää etäisyyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi. Sitäkin.
Poista