José Saramago Ricardo Reisin viimeinen vuosi – Ikävöin jo sinua Ricardo Reis!

Aloin ikävöidä Ricardo Reisiä ja hänen viimeistä vuottaan ensihetkestämme alkaen. Tuttavuutemme kesti onnekseni melko pitkään, yli 500 sivua, mutta itse en olisi halunnut päättää sitä ikinä.

Ikävöin jo tätä kesää, itken sen kukkia, kuin ennenaikaisena muistona hetkestä jolloin menetän ne.

Näin alkaa Ricardo Reisin oodi, joka ei ole valitettavasti kirjoitettu minulle vaan Marcenda-nimiselle muusalle.

José Saramagon Ricardo Reisin viimeinen vuosi on ihmeellinen kirja. Ricardo Reisin viimeinen vuosi on Saramagon paras kirja. Kirjoitettu 1980-luvulla, mutta suomennettu vasta 2012.

José Saramago. Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

Kirjan tarina on nerokas. Ricardo Reis on lääkäri-runoilija, joka palaa Brasiliasta Lissaboniin vuonna 1935. Paluun syynä on portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan kuolema. Ricardo Reis ei kuitenkaan ole täysverinen hahmo vaan yksi Pessoan alter egoista. Miehet, vai pitäisikö sanoa persoonat, tapaavat tuon tuostakin vuonna 1936, sillä Pessoalle on myönnetty vuosi kuolemanjälkeistä lisäaikaa.

Hahmona Reis on kaunosielu, joka on maailmasta aivan ymmällään:

Olen kuin unettomuudesta kärsivä...joka voi viimeinkin nukahtaa...kaipaan unta voidakseni uneksia.

Mistäpä muusta Reis uneksii kuin rakkaudesta. Miehen elämää sekoittavat ja sulostuttavat palvelijatar Lídia ja ylhäisempää sukua oleva Marcenda. Lídia lämmittää mielellään Reisin vuodetta, mutta syvemmin Reisiä vetää puoleensa siipirikko-Marcenda. Kummatkin naiset ovat tarinaan sopivasti Pessoan runojen hahmoja. 

Saramagon syvällisyyttä on tuoda kirjaan, maailmansodan kynnykselle ja vuoteen 1936 henkilö, joka on ollut poissa Euroopasta 16 vuotta. Poissaolleelle Reisille nousevat aatteet ja vaaran uhka ovat ymmärryksen ulottumattomissa. Saramago laittaa päähenkilönsä lukemaan uutisia, käytännössä António Salazarin ja fasistijohtajien mantereen maailmansotaan vievää propagandaa. Saramagon persoonapelissä Reis on havainto ja Pessoa tulkinta – keskusteltavaa riittää niin sodasta kuin rakkaudesta.

Ricardo Reisin viimenen vuosi on myös upea kuvaus Lissabonista. – Jos haluat nukkua, olet tullut oikeaan maahan, kommentoi Pessoa kaupungin ilmapiiriä Reisille. Melankolinen pääkaupunki, vuodenaikojen rytmittämänä, lumoaa lukijan. Santa Catarinan kukkulalta tähyillään laivoja, Portugalin menneen maailmanvallan symboleita. Mustekalamaisten risteyksien Rossio on kaiken keskipiste ja aina alku uusille valinnoille. Romantiikka on kuitenkin kirjasta kaukana, sillä aatteiden sokaisemia ja toisiaan kyräileviä lissabonilaisia käsitellään ankaran satiirisesti.

Romaani päättyy, kun vuosi on kulunut. Vaikka paljon loppuu ja paljon jää saavuttamatta, on Reis-Pessoa -kaksikolla monta hyvää syytä poistua muuttuvan maailman näyttämöltä.

Vain hento, järjetön suru pysähtyy hetkeksi sieluni ovelle, katselee minua tovin ja lähtee hymyillen ei millekään.

Kirjassa suru on niin lopullista, ettei siihen löydy helpotusta. Mutta suru mistä? Täyttymättömästä rakkaudesta, suuren runoilijan elämän ennenaikaisesta loppumisesta vai läntisen maailman vajoamisesta totaaliseen hulluuteen?

Ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät ole samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.