Alice Munro Sanansaattaja – Munron sukutarina iskee vain tosifaneille?

Nyt kun olen näitä muutaman lukenut. Pakko sanoa. En ole hullaantunut Alice Munrosta. En likimainkaan sillä tavoin kuin William Faulknerista tai Jayne-Anne Phillipsistä. Tai D. H. Lawrencesta, joka ei ole Iso K:n kirjailija, joten ei mahdu tähän blogiin.

Mietiskelin näin luettuani Sanansaattajan. 

Alice Munro. Sanansaattaja.

Sanansaattaja on novelliromaani. Pienistä tarinoista yhdistyy Laidlawien sukutarina Skotlannista Amerikkaan. Laidlawit lähtivät 1800-luvun alussa Uudelle mantereelle monien maanmiestensä tapaan. Ensimmäisissä novelleissa pääosassa ovat Munron isänpuoleiset sukulaiset: Alice on ilmiselvästi isän tyttö, äitiin välit ovat etäisemmät. Jälkimmäisessä pääosassa on kirjailija itse.

Varhaisimpiin Laidlaweihin Munro törmäsi jo 1200-luvun pöytäkirjoissa. Ensimmäinen heistä oli vikkelistä kintuistaan tuttu William. Laidlaweista on aika helppo kertoa, sillä monet heistä olivat kynämiehiä. Eivät varsinaisia kirjailijoita, mutta jättivät elämänvaiheistaan jälkiä kirjeinä ja muistiinpanoina. Tästä Munro kiittää skottitaustaa: Skotlannissa oli maailman koulutetuinta maalaisväkeä, sillä kaikkien haluttiin osaavan lukea Raamattua.
 
Kirjan ensimmäisen, sukuhistoriallisen, osan ongelma on se, että se on merkityksellinen kirjailijan itsensä lisäksi vain tosifaneille. Sukutarinassa on liikaa faktaa ja tapahtumatietojen tallennusta, vaikka niistä poimitaan ajoittain esille sukulaisten ympärille kuviteltuja tapahtumia. Niistä herkin on Williamin ja keuhkosairaan tytön ystävyys laivalla. Muutoinkin jännittävä Atlantin ylitys kesäkuussa 1818 on sukukronikkaosuudeen mieleenpainuvin kertomus.

Käy ilmi, että Munrot olivat vaatimattomia maaseutuihmisiä – kaupungissa asuminen ei heitä houkuttanut vaan elanto revittiin maasta. Itsensätehostamiseen ja huomionkipeyteen suhtauduttiin tylysti - vaatimattomuus kaunisti kovasti. Naisia Munron kävi selvästi sääliksi. Ei ole kiitollista olla synnytyskone varsinkin, kun monen naispuolisen Laidlawin elämä loppui liian lyhyeen synnytysvuoteelle.

Loppuosan novellit ovat tutkielmia Alice Munrosta itsestään. Ne ovat kronologia siinä mielessä, että elämänvaiheet seuraavat toisiaan. Munro paljastaa itseään kuitenkin valikoidusti ja harkiten. Hän tarjoilee novellitekniikalle tuttuun tapaan merkityksellisiä hetkiä tai vaiheita, joihin sisältyy jotain käänteentekevää. Kuten loppuelämän kestäviä muistoja tai virheen mahdollisuus.

Alicea kirjailija kohtelee toisaalta ymmärtäen, toisaalta ihmetellen. Hän tuntee ahdistusta maaseudun ja kaupunkilaisen elämäntavan välitilassa ja elää luokkaerojen rajoitukset. Usein Alice arvioi tilanteet ja kanssaihmiset väärin, on itsekäs tai suorastaan typerä. Jää hieman epäselväksi, kuinka itseriittoisesta nuoresta neidistä kasvoi empaattinen kirjailija.

Alicelle tärkein henkilö on oma isä. Isä pilkahtaa esille terävänä nuorukaisena, ahkerana turkistarhaajana, optimismin menettäneenä aviomiehenä ja epäonnistuneena yrittäjänä, kahteen hyvin erilaiseen naiseen rakastuneena. Viimeistä kertaa isä on mukana kertomuksessa, jossa hän jo selvästi vanhentuneena joutuu sairaalahoitoon. Sillä välin Alicen kunnianhimoinen äiti on kadottanut elämänhalunsa ja hiljaa hiipunut pois Parkinsonin tautiin sairastuttuaan.

Niin hieno kirja kuin Sanansaattaja olikin, se ei missään tapauksessa ole Alice Munron lempikirjani. Tyylilajissa on aina se vaara, että kirja saattaa olla merkityksellisempi kirjailijalle itselleen kuin lukijoille.

Munro kirjoitti kirjansa kuin etääntynyt isoäiti: tunteita ei ollut liikaa, ennemmin elämän typeryyksien ja lakonisten virheiden kertausta. Asenne on ulkopuolinen ja omahyväinen. Kun tapaat tämän isoäidin, hän varmasti halaa, mutta halaus ei ole lämmin vaan koleanoloinen.

**

Kiinnostuneille: Laidlawien suku on kotoisin Ettrick Valleystä, viisikymmentä mailia Edinburghista etelään.