 |
| Yashar Kemal: Ohdakkeet palavat. |
Kemal on edustanut jo pitkään suomalaisille turkkilaista kirjallisuutta [onneksi löytyi myös Orhan Pamuk). Itse muistan huomanneeni Kemalin nimen – ja nimenomaan kirjan nimeltä Haukkani Memed – tuttava-aikuisten kirjahyllyistä jo lapsena. Nyt aikuisena viimein selvisi, ettei Memed ole siipieläin, vaan haukka on Memedin tunnusnimi.
Tai miksi näitä tunnus-, liika- tai lisänimiä oikein pitäisi kutsua? Ainakin Kemalia lukiessa on tullut selväksi, että sellaisia turkkilaisilla maanviljelijä-kurdeilla on ollut tapana antaa ihmisille. Ja muista Kemalin kirjoista tiedän senkin, että herralla on tapana kirjoittaa kirjoihinsa kymmenittäin henkilöitä, tai ehkä oikeammin yhteisöjä ja heimoja, lisänimineen kaikkineen. On Mustaa Mustukia, Vanhaa Osmania, Keltaista Ümmetia, Rampaa Alia ja Kaljua Hamzaa. Naisten nimeämiskäytännöt ovat vaatimattomampia: äidit, neidot ja pelkät nimet tuntuvat riittävän. Ja sitten on agoja, passoja ja beitä – yhteiskunnallisesta asemasta kertovia nimitäsmennyksiä.
No tällaisen hahmorykelmän kanssa pääset tekemisiin, kun avaat Kemalin kirjan kannet.
Palavissa ohdakkeissa Kemal on tutun aiheen äärellä: vuorten laaksossa elelee onnellinen kylä, jonka elämää uhkaa maahimon sokaisema bei (tilallinen). Kemalilla on vahva yhteiskunnallinen omatunto ja ehkä silloin, kun vanhempana häntä lukivat kirjailijan arveltiin kritisoivan maaseutukapitalismia. Epäilemättä Kemalia voisi lukea vasemmistolaisin silmälasein, mutta toisaalta mies tekee kirjallista kulttuuriantropologiaa ja luo aikuisten satumaailmaa. Kemalin kirjoissa hurmaavat maisemat, ihmiset ja tarinat. Luonto säkenöi, ihmiset uhkuvat elämänhuumaa ja ikiaikoja kerrotut tarinat solmivat lujat siteen sukupolvien välille.
Alut muistuttavat maisemamaalausta. Kemal kuvittaa tapahtumapaikat, juurruttaa ihmiset ja tarinat. Tutuksi tulevat Taurus-vuoriston kupeissa kumpuilevat Tsukurovan viljavat laaksot ja tasangot sekä ihmisen elämää sopuisasti rytmittävä luonnon kiertokulku.
Palavissa ohdakkeista kirjailija noudattaa hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Jo ensimmäinen lause siirtää lukijan Anavarzan laaksoihin, pröystäilee kirkasvetisillä, kalaisilla joilla, hehkuttaa kolmesti vuodessa satoa antavia viljavia tasankoja ja innostuu kuvailemaan maailmankaikkeuden rehevimpiä niittyjä. Ah, tunnen kuinka huumaava tuoksu lähtee vyötärönkorkuisista narsisseista ja seuraan lumoutuneena linnunkokoisten perhosten lepatusta. Maanpäällinen paratiisi on olemassa, mutta onko sillä tulevaisuutta?
Maa ei ole maata vaan kultaa, sen on huomannut seutua hallinoiva maatilallinen Ali Safa bei. Ali Safa on kirjan pahis numero yksi, maanhimon valtaama paikallisherra. Maan huijaaminen oppimattomilta kyläläisiltä käy leikiten aina siihen asti, kun bei eteni Vayvayn kylään. Tilallisten ja yläluokan kieroilun muodot ovat niin moninaiset, että kirja sopisi kieroilun käsikirjaksi. Talopoltoista, kidutuksesta, panttivangeista, lahjonnasta, uhkailuista, joukkotappeluista ja -taisteluista huolimatta ruo'oista, bambuista ja riu'uista rakennetussa majoissa asuva heimo kieltäytyy luovuttamasta. Ja syy tähän on ainostaan voittamaton ja karismaattinen Memed, kaikkien sorrettujen kurdien ikioma Robin Hood.
Kirjan lukuisat hahmot jäävät Memedin taustalle ja statisteiksi. Memed kantaa mukanaan sadunhohtoisia voimia ja kyvyn voimauttaa isojakin ihmisyhteisöjä. Kirjan alussa Memed palaa kylään siipi maassa henkilökohtaisen tragedian kärsineenä [harmittaa, kuin luin sarjan keskiosan ensin!]. Sankari vaikuttaa kovin herkältä ja haavoittuvalta. Kuin kärsinyt Jeesus hän epäile kohtaloaan, ei haluaisi enää kantaa voittamattomattoman sankarin viittaa vaan päivastoin lopettaisi väkivallan ja tappamisen kierteen. Painostuksen alaisena ei kuitenkaan ole mitään tehtävissä: väkivallan vastaus on väkivalta. Ja niin kooltaan pieni ja varreltaan hoikka Memed kantaan sankarin raskaan vastuu taas kerran.
Tsukurovan ja Anavarzan tasangoilla kasvaa satoja hehtaareja okaista orapihlajametsää. Tulee syksy. Bein terrori on ohi. Kyläläisillä on taas ruokaa ja vettä. Ohdaketasangolla rummut pärisevät ja sirpit katkovat piikkipäitä. On aika juhlia ja polttaa orapihlajat. Tulenlieskoista syttyvät valomeri valaisee laakson aina vuorille sakkaa. Eikä voittamattomasta vuorten sankarista, Memedistä näy, ei kuulu mitään.
Tsukurovan laaksoa, Kemalin ja hänen tarinoidensa maailmaa, on verrattu Yoknapatawphan piirikuntaan, Willian Faulknerin luomukseen. Ensimmäinen on olemassa, toisessa on enemmän tarua, mutta kumpaankin sisältyy ikimuistoisen kirjallisuuden lumoa. Ja naurattaa vähän, kun näen sarvar-housuisen komistuksen istahtamassa suojapukutyypin viereen. Mitähän he toisilleen sanoisivat?
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.