Niko Kazantzakis Vapaus tai kuolema – Kannattaako olla kynäniekka vai pyssymies?

Niko Kazantzakis Vapaus tai kuolema.

En usko koskaan kutsuneeni mitään vereväksi. Yllätyksekseni verevä pulpahti mieleeni, kun mietin, millainen kirja oli Niko Kazantzakisin Vapaus tai kuolema. Verevä on maanläheinen, elämäntuntoinen, kaunistelematon ja – tämän kirjan kohdalla – myös verinen.

Vapaus tai  kuolema tallentaa hetken Kreetan historiaa vuodelta 1889. Silloin kreetalaiset nousivat, jälleen kerran, kapinaan turkkilaisia orjuuttajia vastaan. Tapahtumiin sisältyy Kreetalla vuonna 1883 syntyneelle ja siellä lapsuutensa viettäneelle Kazantzakisille paljon henkilökohtaista. Kylläpä saa aurinkoinen matkailusaari –  jossa en ole itse koskaan käynyt – toisenlaiset sävyt. Mikä kuja ja aukio on ollut turkkilaisten, mikä kreikkalaisten, missä näkyvät veriteot, tuhopoltot ja uskonnolliset raja-aidat? Mihin seiniin on kirjoitettu Vapaus tai kuolema!: kreetalaismiesten taisteluhuuto sukupolvesta toiseen.

Kirjan pääosissa ovat ukko Sikafasin pojat, pojanpojat, ja heistä etenkin järkähtämätön kapteeni Mikalis, ja muut saaren vapauden puolesta taistelevat sotasankarit. Sekä toisaalta turkkilaiset paššat ja agat, erityisesti turkkilaisten johtohahmo Nurin bei.

Kauniilla saarella on kaikkea, mitä elämän nautinnot voisivat tarjota kaikenuskoisille ja -rotuisille. Kazantzakis kuvaa hellyyden kyyneleet silmissä kotisaarensa kauneutta. Maanläheiset luontokuvaukset kehystävät oudon vastakohtaisesti hurjia tapahtumia. Puukoniskun jälkeen tuulenhenkäyksen tuomat basilikan ja meiramin tuoksut saavat keuhkot pullistumaan. Taisteluaamuna lämmin kevättuuli kahisuttaa viiniköynnöksiä tai raikas merituuli tuoksuu kuin persikka.

Luontokulissit ovat upeat, mutta kasvumaa on katkeraa. Kitkeränylpeä kauna imetään jo äidinmaidossa. Jumala ei tarvitse ymmärtäväisiä perheenisiä vaan pyssymiehiä:

Kreetan kasvot olivat synkät ja nääntyneet, niissä oli todella samaa vanhaa, pyhää ja kitkerää uljuutta kuin niiden äitien kasvoilla, jotka synnyttivät urhoollisia poikia. 

Kun kaksi kansaa ei kykene unohtamaan kaunaansa, etsii kosto jatkuvasti kostajaa. Tärkeintä ei ole voitto, vaan loppuun asti viety taistelu. Kuolinvuoteella hyvän elämän mittari on nitistettyjen turkkilaisten määrä.

Kiivain sotasankareista on kapteeni Mikalis, kreikkalaisten johtaja. Lisänimellä Villikarju tunnettu: hampaat kirskuvat, silmät säkenöivät. Kotihirviö ja kylmä perheenisä, joka terrorisoi vaimoaan ja pakottaa naimaikäisen tyttärensä pysymään neljän seinän sisälle.

Kazantzakin elämää tuntevien lähteiden [suosittelen ortodoksi.netiä] mukaan kirjailija elää romaanissa ja etenkin Mikalisin hahmossa uudelleen traumaattista isäsuhdettaan. Kazantzakisin alter egona esiintyy herkkä opiskelijapoika Kosmas, jota Mikalis-setä kutsuu ivallisesti kynämieheksi. Kosmas kritisoi raakoja miessukulaisiaan, mutta toisaalta on huolissaan siitä, ettei vain itse huonontaisi sukunsa miehistä verta.

Ja mitä tapahtuukaan, kun Kosmas lähtee tapaamaan vuorelle kansannousun viimeistä soturia, Mikalis-setäänsä? Saako hän sedän järkiintymään vai tapahtuuko jotain muuta? Veri on vettä sakeampaa, tuntuu Kazantzaksin muistuttavan:

Hänen isänsä, taipumaton taistelija, heräsi eloon hänessä...hänet oli vallannut tumma, selittämätön riemu, hänestä tuntui kevyeltä ja vapaalta, oli kuin hän vasta tällä hetkellä olisi saanut takaisin isänmaansa ikivanhan velvollisuuden edessä tuntuvan riemun. 

Sellaistako on taistelun riemu, joka saa Syyriassa tai juutalaisalueilla yhä naapurin taistelemaan toista vastaan, leikkikaverin kääntämään selän lapsuudenkaverille ja pasifistin muuttumaan sotasankariksi? Hullua, ja todella pelottavaa.