Peter Høeg Norsunhoitajien lapset – Norsunkouluttajan käsikirja avuksi sisäisen eläimen vaatimuksiin
Kun Peter Høeg, Tanskan aarre maailman nykykirjallisuudelle, kirjoittaa kirjan, hänellä on aina paljon sanottavaa. Se tuntuu oudolta lukijasta, joka odottaa skandinaavisilta kirjailijoilta hiottua kurinalaisuutta ja minimalistista kerrontaa. Høeg on veijari mieheksi, ja ehkä viettänyt suuren osa meneillään olevasta elämästä, tai edellisistä, jossain mielikuvitusrikkaammassa maailmankolkassa. Tai sitten hän on vain mies, jolla on satumainen mieli.
Høegin sukkeluudet, erikoiset juonenkäänteet ja oudot ihmishahmot huvittavat, ketä huvittavat. Oma Høeg-suhteeni on ollut hyvin raskas. Lukemisen tuskanhikeä valutti eniten scifimäinen Nainen ja apina, Melkein yhtä tyhjänpäiväinen oli postmoderni Hiljainen tyttö. Norsunhoitajien lapsissa oli onneksi jotain erilaista. Se on minusta, ilman pienintäkään epäilystä, Høegin paras kirja.
Kuten aina, Høeg tarjoilee monikerroksisen ja yllätyksellisen smörrebrödin. On tarinaa, metafysiikkaa ja runsas joukkio mielikuvituksellisia hahmoja. Tällä kertaa Høeg kuitenkin säätelee taidokkaasti tempoa ja intensiteettiä. Välillä kiihdytetään vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, välillä seisahdutaan elämää suurempaan hiljaisuuteen tähtikirkkaan taivaan alla
Norsunhoitajien lapsissa tutustuin yhteen skandinaavikirjallisuuden varhaiskypsimmistä teini-ikäisistä, 14-vuotiaaseen Peteriin. Peter voisi olla tavallinen teini. On perheidylliä pappilassa, koti Tanskan Gran Canarialla, tarunhohtoisella Finølla ja menestyksekäs jalkapalloharrastus. Peterille jalkapallo on mielentila, jonka kyytipoikana tulee kateutta herättävä tilannetaju. Peterin toinen salainen ase on välkky ja määrätietoinen isosisko Tilte, myös poikkeuksellinen vahvasti toteutettu tyttöhahmo.
Peterin ja Tilten kristinuskolla itsensä elättävät vanhemmat ovat rakastettava pariskunta. Tai olivat, sillä kaikkien kauhistukseksi kristinuskon syvimmät arvot näyttivät jääneen heille kovin etäisiksi. Vanhemmat ovatkin uskonnolla taloudellista hyötyä tavoitteleva huijaritiimi. Eikä siinä kaikki: sisarukset huomaavat olevansa poliisien takaa-ajamien vanhempien orpo lapsilauma.
Niinhän se menee: vaikeudet yhdistävät. Peter ja Tilte ryhtyvät jäljittämään vanhempiensa salajuontaa. Tällä kertaa Høeg tiivistää tapahtumien vyöryn kahteen päivään ja onhan siinäkin sulattelemista. Varsinkin, kun vastaan hyökyy toinen toistaan hulvattomampia liittolaisia ja vastustajia: intialaisprinsessa Ashanti, transseksuaali Rikhard kolme leijonaa, bordellikuningatar Pallas Athene – ihan vain pari mainitakseni. Peritanskalaista suvaitsevaisuutta osoittaa se, ettei Høegille mikään inhimillinen erikoisuus tai maailmankatsomus ole liian vieras tai toista kummeksuttavampi.
Høegin isoin oivallus inhimillisistä pakkomielteistä oli itse norsun hoitaminen. Kyse ei siis ole sirkustaidosta, vaan liian isosta otuksesta joidenkin sisällä. Kun norsu nousee takajaloilleen ja nostaa kärsänsä paraatiasentoon, ei ihminen voi mitään eläimensä vaatimuksille. Sellaisten norsuaikuisten kanssa joutuvat kirjassa elämään Peter ja Tilte. Sisarusten täytyy ottaa vastuu norsun hoidosta ja siinä sivussa muustakin perheestä sukupolvesta toiseen.
Norsunhoitajien lapsista ikuisiksi ajoiksi jäi mieleeni myös Finøn saari. Harmikseni se oli keskellä Mahdollisuuksien merta sijaitseva kuvitteellinen paikka, ei Pohjanmerestä löytyvä paratiisi.
Høegin kaltaisia fantasia- ja veijarikirjailijoita on Isossa K:ssa vähän. Lähimpänä tätä tyylilajia oli ehkäpä Mark Helprin New Yorkin historia Talvinen tarina. Tosin Høeg pisti paremmaksi Kuvitelmia 20. vuosisadasta - kirjassa kirjoittaessaan Tanskan historian.
 |
| Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. |
Kuten aina, Høeg tarjoilee monikerroksisen ja yllätyksellisen smörrebrödin. On tarinaa, metafysiikkaa ja runsas joukkio mielikuvituksellisia hahmoja. Tällä kertaa Høeg kuitenkin säätelee taidokkaasti tempoa ja intensiteettiä. Välillä kiihdytetään vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin, välillä seisahdutaan elämää suurempaan hiljaisuuteen tähtikirkkaan taivaan alla
Norsunhoitajien lapsissa tutustuin yhteen skandinaavikirjallisuuden varhaiskypsimmistä teini-ikäisistä, 14-vuotiaaseen Peteriin. Peter voisi olla tavallinen teini. On perheidylliä pappilassa, koti Tanskan Gran Canarialla, tarunhohtoisella Finølla ja menestyksekäs jalkapalloharrastus. Peterille jalkapallo on mielentila, jonka kyytipoikana tulee kateutta herättävä tilannetaju. Peterin toinen salainen ase on välkky ja määrätietoinen isosisko Tilte, myös poikkeuksellinen vahvasti toteutettu tyttöhahmo.
Peterin ja Tilten kristinuskolla itsensä elättävät vanhemmat ovat rakastettava pariskunta. Tai olivat, sillä kaikkien kauhistukseksi kristinuskon syvimmät arvot näyttivät jääneen heille kovin etäisiksi. Vanhemmat ovatkin uskonnolla taloudellista hyötyä tavoitteleva huijaritiimi. Eikä siinä kaikki: sisarukset huomaavat olevansa poliisien takaa-ajamien vanhempien orpo lapsilauma.
Niinhän se menee: vaikeudet yhdistävät. Peter ja Tilte ryhtyvät jäljittämään vanhempiensa salajuontaa. Tällä kertaa Høeg tiivistää tapahtumien vyöryn kahteen päivään ja onhan siinäkin sulattelemista. Varsinkin, kun vastaan hyökyy toinen toistaan hulvattomampia liittolaisia ja vastustajia: intialaisprinsessa Ashanti, transseksuaali Rikhard kolme leijonaa, bordellikuningatar Pallas Athene – ihan vain pari mainitakseni. Peritanskalaista suvaitsevaisuutta osoittaa se, ettei Høegille mikään inhimillinen erikoisuus tai maailmankatsomus ole liian vieras tai toista kummeksuttavampi.
Høegin isoin oivallus inhimillisistä pakkomielteistä oli itse norsun hoitaminen. Kyse ei siis ole sirkustaidosta, vaan liian isosta otuksesta joidenkin sisällä. Kun norsu nousee takajaloilleen ja nostaa kärsänsä paraatiasentoon, ei ihminen voi mitään eläimensä vaatimuksille. Sellaisten norsuaikuisten kanssa joutuvat kirjassa elämään Peter ja Tilte. Sisarusten täytyy ottaa vastuu norsun hoidosta ja siinä sivussa muustakin perheestä sukupolvesta toiseen.
Norsunhoitajien lapsista ikuisiksi ajoiksi jäi mieleeni myös Finøn saari. Harmikseni se oli keskellä Mahdollisuuksien merta sijaitseva kuvitteellinen paikka, ei Pohjanmerestä löytyvä paratiisi.
Høegin kaltaisia fantasia- ja veijarikirjailijoita on Isossa K:ssa vähän. Lähimpänä tätä tyylilajia oli ehkäpä Mark Helprin New Yorkin historia Talvinen tarina. Tosin Høeg pisti paremmaksi Kuvitelmia 20. vuosisadasta - kirjassa kirjoittaessaan Tanskan historian.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.