Antonio Tabucchi Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä – Kirja hetkistä, joista jää jäljelle ikuinen jos
Antonio Tabucchi kirjoittaa lumoavia minitarinoita, Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä. Barokin ihmisten tavoin Tabucchi omistaa kirjansa väärinkäsitysten etsimiselle ja löytämiselle. Niille hetkille, jolloin asiat lähtevät väistämättä, jopa kohtalonomaisesti, väärille raiteille. Tapahtuu korjaamattomia erehdyksiä, joista muistoksi jää ikuinen jos.
Tabucchin novellit, henkilöt, miljööt ja koko asetelma, säteilee vastustamatonta imuvoimaa. Päähenkilöihin, Toninoon, kirjailijaleskeen, Carabasin markiisiiin, Clelian serkkuun, Amaliaan, näyttelijöihin Eddie ja Elsa ja moniin muihin, tutustuu nopeasti. On kiehtovaa huomata, miten taitavasti Tabucchi loihtii myös nimettömistä päähenkilöistä tuttuja kuvaten heidät jonkun toisen, keskustelukumppanin tai peiliminän, kautta. Peilinä voi toimia vanginvartijan vanki, matkakumppani, kilpaileva kollega tai rakastajatar.
Kehen heistä tutustuin parhaiten? Valitsen Carabasin markiisin, oikeassa elämässä automekaanikon. Carabasin markiisi oli sekin pieni lipsahdus, joka tuli heitettyä, kun esittäytyi Terrailin kreivittärelle. Markiisi ja kreivitär, he ajoivat kilpaa Bugatilla Biarritziin, ja onnistuivat koskettamaan toisiaan jotenkin syvemmin. Kun oikeasti kaikki oli ohi ennen kuin mikään edes ehti alkaa. Ja joskus myöhemmin markiisi näkee unta, kun kreivitär Miriam hiipuu ohi biarritziläisellä uimarannalla kuin aave ja tietää hänen kuolleen. Mutta seuraavana yönä Miriam kulkee taas, vastaa kutsuu ja istahtaa viereen.
Psykologisesti loistava tarina on pienen pojan traagisesta kesästä kertova Noituutta. Pojan serkku, murrosiän kynnyksellä oleva Clelia hautoo kaunaisia ajatuksia uudelle miesystävälleen lasta odottavasta äidistään. Leikkiseuraa kaivatessaan poika huomaa, liian myöhään, olevansa osa kamalaa juonta. Kenellekään ei voi puhua, edes isä ei vastaa kirjeisiin! Hartaasti odotetusta kesälomasta merenrantaparatiisissa jäävät arpisiksi muistoiksi kaatumatautia sairastavan Clelian vinhaan pyörivät silmät.
Tabucchin tarinoissa ei kaivata ainoastaan ihmisiä, niissä lumoudutaan myös paikoista. Anyway of the world -tarinassa ikävöidään rakastettettua Lissabonissa ja luetaan Baudelairea, marmorisen kaupungin ylistäjää. Baudelairen lailla myös Tabuuchi rakasti Lissabonia ja kuoli siellä. Hänen toinen ammattinsa oli toimia portugalilaisen kirjallisuuden professorina.
On melkein pakko vertailla vuonna 1943 syntynyttä ja pari vuotta sitten kuollutta Antonio Tabucchia edellisen sukupolven Italo Calvinoon, jonka minitarinoita luin ennen "väärinkäsityksiä". Calvino oli sodan merkitsemä, karikatyyreihin keskittyvä poliittinen kirjailija. Tabucchi tavoitteli tunnelmia, haikeita ihmiskohtaloita, hetkiä, joihin ei tartuttu vaikka olisi pitänyt. Kun sukupolvien traumat heikkenivät, oli mahdollista keskittyä ihmisenkokoisiin ongelmiin.
Ja lopuksi tuttu kumman kaa -kysymys: Calvinon vai Tabucchin? No, Tabucchin.
Sinä istut rantakadun suojakaiteella, vesi on liejuinen ja rauhaton, on ehkä nousuvesi ja joki virtaa vaivalloisesti, tiedät että on myöhäistä mutta ei kellonajan kannalta, aika ympärillä on avara, juhlava, suuri kuin avaruus: liikkumaton aika joka ei näy kellotaulussa ja kuitenkin se on kevyt kuin henkäys, nopea kuin silmänräpäys.
 |
| Antonio Tabucchi: Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä. |
Tabucchin novellit, henkilöt, miljööt ja koko asetelma, säteilee vastustamatonta imuvoimaa. Päähenkilöihin, Toninoon, kirjailijaleskeen, Carabasin markiisiiin, Clelian serkkuun, Amaliaan, näyttelijöihin Eddie ja Elsa ja moniin muihin, tutustuu nopeasti. On kiehtovaa huomata, miten taitavasti Tabucchi loihtii myös nimettömistä päähenkilöistä tuttuja kuvaten heidät jonkun toisen, keskustelukumppanin tai peiliminän, kautta. Peilinä voi toimia vanginvartijan vanki, matkakumppani, kilpaileva kollega tai rakastajatar.
Kehen heistä tutustuin parhaiten? Valitsen Carabasin markiisin, oikeassa elämässä automekaanikon. Carabasin markiisi oli sekin pieni lipsahdus, joka tuli heitettyä, kun esittäytyi Terrailin kreivittärelle. Markiisi ja kreivitär, he ajoivat kilpaa Bugatilla Biarritziin, ja onnistuivat koskettamaan toisiaan jotenkin syvemmin. Kun oikeasti kaikki oli ohi ennen kuin mikään edes ehti alkaa. Ja joskus myöhemmin markiisi näkee unta, kun kreivitär Miriam hiipuu ohi biarritziläisellä uimarannalla kuin aave ja tietää hänen kuolleen. Mutta seuraavana yönä Miriam kulkee taas, vastaa kutsuu ja istahtaa viereen.
Psykologisesti loistava tarina on pienen pojan traagisesta kesästä kertova Noituutta. Pojan serkku, murrosiän kynnyksellä oleva Clelia hautoo kaunaisia ajatuksia uudelle miesystävälleen lasta odottavasta äidistään. Leikkiseuraa kaivatessaan poika huomaa, liian myöhään, olevansa osa kamalaa juonta. Kenellekään ei voi puhua, edes isä ei vastaa kirjeisiin! Hartaasti odotetusta kesälomasta merenrantaparatiisissa jäävät arpisiksi muistoiksi kaatumatautia sairastavan Clelian vinhaan pyörivät silmät.
Tabucchin tarinoissa ei kaivata ainoastaan ihmisiä, niissä lumoudutaan myös paikoista. Anyway of the world -tarinassa ikävöidään rakastettettua Lissabonissa ja luetaan Baudelairea, marmorisen kaupungin ylistäjää. Baudelairen lailla myös Tabuuchi rakasti Lissabonia ja kuoli siellä. Hänen toinen ammattinsa oli toimia portugalilaisen kirjallisuuden professorina.
On melkein pakko vertailla vuonna 1943 syntynyttä ja pari vuotta sitten kuollutta Antonio Tabucchia edellisen sukupolven Italo Calvinoon, jonka minitarinoita luin ennen "väärinkäsityksiä". Calvino oli sodan merkitsemä, karikatyyreihin keskittyvä poliittinen kirjailija. Tabucchi tavoitteli tunnelmia, haikeita ihmiskohtaloita, hetkiä, joihin ei tartuttu vaikka olisi pitänyt. Kun sukupolvien traumat heikkenivät, oli mahdollista keskittyä ihmisenkokoisiin ongelmiin.
Ja lopuksi tuttu kumman kaa -kysymys: Calvinon vai Tabucchin? No, Tabucchin.
Sinä istut rantakadun suojakaiteella, vesi on liejuinen ja rauhaton, on ehkä nousuvesi ja joki virtaa vaivalloisesti, tiedät että on myöhäistä mutta ei kellonajan kannalta, aika ympärillä on avara, juhlava, suuri kuin avaruus: liikkumaton aika joka ei näy kellotaulussa ja kuitenkin se on kevyt kuin henkäys, nopea kuin silmänräpäys.
Suren sitä, että Tabucchin kirja oli niin ohkainen. Voisinko tavata
sielunsiskot ja -veljet vielä uudelleen? Haluan tietää, mitä teille
kuuluu: joko pääsitte ylitse pienistä yhdentekevistä väärinkäsityksistä
ja saitte aikaan uusia?
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.