Kazuo Ishiguro Yösoittoja – Musiikki yhdistää, musiikki erottaa

Kazuo Ishiguro. Yösoittoja.

Jos tunnet lukevan muusikon, ja mietiskelet sopivaa lahjaa, hanki hänelle Kazuo Ishiguron Yösoittoja. Viisi novellia muusikoista erikoisissa tilanteissa. Tosin nämä muusikot eivät taida olla niitä, joille perustetaan fanisivuja tai raivataan tilaa maailmankuuluille estradeille. Mutta he ovat ehdottomasti tutustumisen arvioisia persoonia, omine unelmineen ja hieman pienempine saavutuksineen.

Kirjan musisointi alkaa ja loppuu Venetsiaan, San Marcon piazzalle. Ensimmäisessä novellissa tutustutaan puolalaiskitaristi Janiin, joka tuurailee tarvittaessa Florianin ja Lavenan turistirysissä. Kaikista maailman turisteista piazzalle ilmestyy himmenevä laulajatähti Tony Gardner, Janin lapsuudenkodin suuri suosikki. Jan lähes kivettyy ylpeydestä Gardnerin pyytäessä häntä duetoimaan serenadia vaimolleen Lindylle – gondoli ja maailmanluokan kulissit!

Lindy tupsahtaa kuvioihin uudelleen hollywoodilaisessa hienostohotellissa. Siellä julkkikset parantelevat itseään kauneusleikkausten jälkeen. Lindylle pitää seuraa  saksofonisti Steve – lahjakas, mutta ruma! – ja jolle ex-vaimo osti erolahjaksi kauneusleikkauksen. Päästä jalkoihin paketoidut potilaat huvittavat itseään yöllisillä vakoilureissuilla hotellin eri osiin ja seuraavat etenkin gaalaillallisten valmisteluja. Suupielet ottavat väkisin hymyasennon pariskunnan häpeänsekaisten toilailujen edetessä. 

Keskitarinassa nuori muusikonalku pakenee hetkiseksi läpimurtopaineita ja lontoolaisia koe-esiintymisiä siskonsa majataloon Malvern Hilsiin. Kukkulaidyllissä hän tapaa ärtyneen ja omituisen  sveitsiläispariskunnan, jonka ongelmien selityksesti osoittautuu, ehkäpä, pitkäveteinen cover-musisointi ravintoloissa.

Yhteen novelliin viidestä Ishiguro ei valinnut muusikoita vaan ihmisiä yhdistävää musiikkia. Ray saa collegeaikanaan sydänystävän Emilystä. Heitä yhdisti rakkaus amerikkalaiseen Broadway-musiikkiin, vaihtoehtoista ja ehdottomasti ei keskiluokkaista. Elämän edetessä Emilyn vaihtoehtoisuus on haalea muisto vain, mutta Ray jää viettämään vakiintumatonta pätkäelämää. Rayn lähtiessä tapaamaan raskasta ystäväänsä, hän päätyy keskelle aviokriisiä ja ankaraa paheksuntaa omia valintojaan kohtaan.

Viimeisessä kertomuksessa palataan takaisin piazzalle. Nuori unkarilaissellisti Tobor saa opettajakseen salaperäisen amerikkalaisnaisen, selluvirtuoosin. Toborin musiikki kohoaa uusiin sfääreihin opettajan erikoisesta opetusmetodista, vai sen ansioista, huolimatta.

Ishiguron tiivistunnelmaisilla tarinoilla on yllättävät loput. Tony Gardnerin serenadi ei ole lemmenlaulu vaan jäähyväissoitto. Vaimo ottaa asiat realistisesti ja toteaa, että elämä on paljon enemmän kuin yksi rakkaussuhde. Ray tanssii Emilyn kanssa vielä yhden Broadway-balladin ymmärtääkseen ystävyyden hiipuneen. Toborin opettajan selloa ei koskaan näy, eikä hän soita itsekään.

Ishiguron novellihenkilöitä musiikki aluksi yhdistää, mutta lopulta sitäkin varmemmin erottaa. Kohtaamisissa on jäätävyyttää ja ymmärtämättömyyttä, mutta toisaalta myös hulvatonta huumoria, jota en aiemmista Ishiguron kirjoista muista. Kieli katkesi, vire katosi – mitäs pienistä, elämä kuitenkin jatkui! Virne sille.