Mark Helprin Talvinen tarina – New Yorkin valkea vuosisata

Mark Helprin on kunnianhimoinen kirjailija. Talvinen tarina -kirjasta hän on loihtinut koko 1900-luvun kattavan kronikan New Yorkista. Sivuja on yli seitsemänsataa ja henkilöitä – mitä veikkaisin – kolmattasataa. Ihmiset, ja kirjan kannalta tärkeä kansiokuvasta löytyvä uljas marmorinvärinen hevonen, voivat vaivatta käväistä toisessa todellisuudessa ja palata takaisin.

Mark Helprin. Talvinen tari

Kirja oli ilmestyessään 1983 kohtalainen tapaus. Fantasiaromaani todellisen elämän hippusilla, visuaalisesti rikas valkokankaalle sopivaan tyyliin. Eletään outoa aikaa, talvien vuosisataa, ja vuosituhannen vaihteen käännekohtaa ennakoidaan oraakkelimaisin sävyin.

Osasyynä tapahtumiin on mekaanikkonero Mootfowlin rakentema aikakone ja suuruudenhullut suunnitelmat silloittaa Iso Omena. 2000-lukua lähestyttäessä New York ehtii kokea monet loistokkaat talvet ja melkein palaa ja pimentyä. 

Minusta Helprin sai aikaiseksi kakofonisen järkäleen, joka laukkaa kuin väsymätön ihmehevonen Anthansor vuosikymmenistä ja sukupolvista toiseen. Helprinin kirja ryöppyää adjektiiveja ja metaforia, joilla kuorrutetaan eriskummalliset henkilöt ihmetarinoineen. Löytyypä kirjasta  vanharouva Gamely, joka on kehittänyt oman amerikanenglantinsa: "Hän puhui akeenoista, kaprönikoista, arkesibusieereista, värkööteistä, kaveista, kippunnoista, opuntioista ja kulpeista."

Kirjan ja vuosituhannen alussa New Yorkia hallitsevat Marskimaan jengit. Yhteen näistä kuuluu orpo siirtolaispoika Peter Lake, taitavakyntinen varas.

Peterin elämä keikahtaa kertaheitolla hänen törmätessä ryöstäretkellään rikkaan Penn-suvun tyttäreen Beverlyyn. Beverly on käsittämättömän spesiaali ja kaunis, kuten kaikki muutkin sadunhohtoiset sankarittaret ja enimmäkseen sankaritkin. Beverly on mykistyttävän ujo, huikea pianisti, elää ja nukkuu hyisessä huoneessa pysyäkseen hengissä ja jäädyttää ihmisiä. Ja kuolemansairaana mukana vain muutamankymmentä sivua.

Otetaampa pari hahmoa lisää. Todellisuuden yläpuolella liitävä, upean sanavaraston ja loputtomat sääret omistava Virginia Gamely. Hardesty Marratta, Virginian tuleva aviomies, jonka miehistymisriitteihin kuuluu eriskummallinen trekking harmaakarhujen luolissa, suonsilmäkkeillä ja vesiputousmatkailua kuukuspuvuissa. Heille syntyy tytär Abby, joka kaivetaan mullasta ja herätetään takaisin elävien kirjoihin.

Ja sitten on tämä Peter Lake, joka muistinmenestyksestä kärsivänä palaa takaisin vuosituhannen alusta sen lopun näyttämölle. Hän löytää Anthansorin, isäntäänsä odottavan kuolemattoman ratsun. Lopussa he lähtevät ihanasti lentoon kohti taivaalla kiiltäviä meriä ja pilviä. Mahdollista kultaista kaupunkia. Pääsikö Peter takaisin menneisyyteen? En tiedä, eikä pahemmin kiinnosta.

Tuloksena on karaktäärikokoelma, jonka henkilöistä ei missään vaiheessa kasva ihmisiä kavutarinoineen ja ihmissuhteineen. Rakastumiset, rikastumiset, elämät ja kuolemat – kaikki kohtalon kirjaimia.

Ihanimmillaan Talvinen tarina vinkkaa lukijaa avokätisesti siitä, miten talveen voi rakastua. Retkeillä jäätyneillä järvillä purjehtien, nuotiotulia sytyttäen, jääjärvillä yöpyen. Hyyryisen kylmyyden ja talvisen valkeuden maalailu, Coheeriesjärven pakkasen purevuus ja sädehtivä tähtitaivas.

Kerronpa, miten tällaiset kirjat selätetään. Ensin joutuu valitettavasti kapuamaan ylämäkeä. Sitä helpottaa hyvä (luku)kunto. Kun ajoittain lukee joka sanan, voi seuraavilla sivuilla loikata joka kolmannen sanan tai joka toisen virkkeen yli. Henkisesti helpottaa kun puolimatkan lakipiste on saavutettu. Huipun jälkeen voi heittäytyä alamäkeen ja antaa mennä kierien täyttä vauhtia. Taktiikasta kiitos Virginia Gamelyllä, joka ylitti Coheeriesjärveä ja Hudsonin lahtea ylittävän lumivuoren samalla tyylillä.

Talvinen tarina on samanlainen kirja kuin toinen yhtä "fantastinen" tiiliskivi Oscar ja Lucinda. Siihen taisin aikanaan tuhlata nääntyneen kuukauden. Nyt on onneksi hallussa Virginia Gamelyn kiipeilytaktiikka, joten jatkossakaan ei vastaavaa vaaraa ole.

Blogeissa Talvinen tarinaa kerää lähes pelkkää ihastusta. Silti blogikirjoituksian vaivaa sama tauti kuin kirjaa – vaikeasti määriteltävää on hankala selostaa. Illuusiosta löysin parhaan – sen avulla voit rakastua kirjaan lukemattakin.

Taidan olla mielipiteineni jäätävää vähemmistöä. Varmaan tämä kertoo jotain minusta. En ole koskaan kyennyt lukemaan Tarua sormusten herrasta eivätkä Harry Potteritkaan kiinnosta.

Ja sitten uutinen. Winter's Talesta kuvataan elokuvaa. Tulossa ensi-iltaan 11. lokakuuta 2013. Vaikka en kirjasta pitänytkään, saatan hyvinkin pitää elokuvasta.