Orhan Pamuk Viattomuuden museo – Rakkaani on museoni

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo.

Pinkinsävyinen kansi ja nauravien nuorten kasvot antoivat siitä jo viitteitä. Mutta en silti millään olisi uskonut. Orhan Pamuk on kirjoittanut kepeän kirjan!

Viattomuuden museon aihekin on takuuvarman tavanomainen: ihmissuhdedraamaan kiedottu sukupolvi- ja yhteiskuntakuvaus. Pamukin kaltaiselle omaperäiselle kirjailijaäänelle se tuntuu vähän liian helpolta valinnalta.

Hivenen lurjusmaisella Kemalilla on kasi naista: yläluokkaiset kriteerit täyttävä morsian Sibel ja rakastajattarena hemaiseva myyjätär Füsun. Varakas nuoriherra näkee edessän satumaisen onnellisen elämän, johon kuuluu niin näyttelykelpoinen vaimo kuin kaikki aistinautinnot tarjoava ihana rakastajatar.

Naiset ja heidän kunniastaan tarkat vanhemmat eivät suostu ihan näin yksinkertaiseen peliin. Isä vie Füsunin Kemalin ulottumattomiin ja keikari huomaa rakastuneensa peruuttamattomasti.

Vaikka Pamukin teksti etenee kepeämmin kuin koskaan aiemmin, alkaa Viattomuuden museo saada sävyjä. Füsunin löytämisestä tulee Kemalille pakkomielle, josta seuraa impotenssi, Sibelin hylkääminen ennen alttaria, riitoja perheen ja yläluokkaisten kavereisen kanssa sekä vaikeuksia perhefirmassa.

Pitkän piinan jälkeen Füsun palaa, mutta voi ei, naituna rouvana. Tämäkään ei kykene erottamaan Kemalia rakkaastaan vaan herra alkaa vierailla Füsunin perheen kotona ihan muuten vaan melkein joka ilta. Ja samalla tarttuu mukaan Füsunin käyttämiä esineitä tupakantumpeista hiussolkin. Kaikki, mitä rakkaan varjokin on hipaissut kiehtoo Kemalia ja lievittää rakastuneen piinaa. Ehkä enemmän kuin mistään muusta, Viattomuuden museo onkin kirja pakkomielteestä. Ja tätä kaikkea tässä hitaasti etenevässä kirjassa muuten kesitellään 700 sivua.

Vielä yhdeksän pitkää vuottaa täytyy rakastajan riutua ennen kuin Füsun eroaa miehestään. Sinä aikana jo hieman maallistumisen makuun päässeessä Turkissa tapahtuu sotilasvallankaappaus ja asenneilmasto kovenee. Kemalista tulee kunnolla keski-ikäinen ja Füsunista kypsempi kaunotar. Rakastavaiset saavat viimein toisensa, mutta onni päättyy jo ennen odotettua Pariisin matkaa, kun Füsun ajaa kännipäissään kolarin.

Kultturista kiinnostuneelle Viattomuuden museo on mehukas ajankuva. Vielä 1970-luvun puolivälissä, ajanjaksolla, josta kirja alkaa, Turkin nuoret yläluokkalaiset elävät julman kaksinaismoralistisesti. Muslimimenneisyys halutaan vaihtaa eurooppalaisuuteen viilaamalla makua, elintapoja ja pukeutumista. Hameen helmat lyhenevät, hiuksia värjätään ja varakkuudesta otetaan kaikki ilo irti.  Koulutus tai asuminen Euroopan yliopistoissa ja suurkaupungeissa on plussaa avioliittomarkinoilla ja tarjoaa mahdollisuuden ottaa ja jättää rakastajia. Siitä, kuka on harrastanut seksiä kenen kanssa ja kuinka usein juoruillaan kirjassa sivukaupalla. Nainen voi saada siitä pahan tahran, mutta toisaalta miehet vaativat. Myös Istanbulin kadut, kaupunginosat, ravintolat ja hotellit tulevat niin tutuiksi, että tämän kirja tekisi mieli ottaa mukaan matkaoppaaksi.

Ja sitten vielä siihen museoon. Sinne Kemal kärrää kaikki Füsun-aarteensa. Toivottavasti sitä ei sentään löydy todellisesta Istanbulista.

En ole ihan varma, mikä tilanne tai elämänvaihe sai Pamukin kirjoittamaan tämän kirjan. Vanhenevan miehen omat muistot? Minun Pamukini on aiemmin kirjoittanut syviä ja vakavia kirjoja, kauniita ja koskettavia. Kuten viime talvena lukemani Lumi, johon rakastuin. Näiden muistojen keskellä Viattomuuden museo hiipuu jonnekin seinustalle.