Lempeä ghettokertomus

Valehtelija-Jaakkoon on vaikea ottaa oikealta tuntuvaa asennetta. Kirja kertoo juutalais-Jakobin [Miksi ihmeessä miehen nimi on suomennettu kirjan nimessä?] ghettotarinan. Lähtökohtaisesti traagista, surullista ja masentavaa.

Jurek Becker on kuitenkin päättänyt kirjoittaa tarinansa kepeästi, lempeästi, jopa vähän sadunomaisesti. Lukeminen ei tee lainkaan kipeää - vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Erikoinen tyylivalinta. Olin hämmentynyt. Lukiessa mietin vain, että koska ghettotodellisuus iskee ja kuinka kovaa.

Kirjan ydintarina sisältää Jakobin ja Jakobin keksityn radion. Jakob salakuulee saksalaisten päämajassa uskomattoman uutisen: venäläisjoukot ovat lähestymässä Berliiniä. Tarina on pakko jakaa kohtalotovereiden kanssa. Siitäpä suosionsa huippua elävä entinen kahvilanpitäjä sepittää tarinan radiostaan, joka alkaa suoltaa toivorikkaita uutisia.

Ghettoasukit saavat taas syitä elää. Syitä rakastua ja rakastaa, perustaa perheitä, unelmoida ruoasta, työstä ja matkustelusta, nauttia heräämisesä. Toivo versoo ghetossa kuin keväinen vilja. Jota uhkaavasta hallasta vain Jakob tietää.

Ja sehän koittaa. Kuolemanleirejä on yhä olemassa. Satu päättyy viime sivuilla Jakobin ja suojattitytär Linan viimeiseen junamatkaan.

Sillä näen vielä puiden varjot, enkä voi nukkua, me matkustamme sinne minne matkustamme.