lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakomatkalaiset

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on kirja, joka ehdottomasti piti julkaista Isossa K:ssa. Nobelistien seurassa, kansakuntien tulkkien ja aikakausien äänten joukossa. Koskettavasti kirjoittavien, muita enemmän ymmärtävien, aikojen ja paikkojen yli näkevien rinnalla. Ja tunnen jo pienoista rimakauhua, sillä haluaisin kovasti löytää parhaat mahdolliset sanat kuvaamaan tätä hienoa kirjaa ja sen syvällistä tarinaa.


Jhumpa Lahiri. Tulvaniitty.
Tulvaniityssä politiikasta tulee perhetragedia, joka vieraannuttaa läheiset ja siirtyy katkerana perintönä mantereelta ja sukupolvelta toiselle. Aina Kalkutasta Yhdysvaltoihin Rhode Islandtiin, Kaliforniaan ja vuosikymmenten päähän.

Minulle Tulvaniitty alkoi sivulta 111. Sitä ennen oli tutustuttu Subhashiin ja Udayaniin, Kalkutan Tollygungessa kasvaneisiin melkein samanikäisiin veljeksiin. Ahkeriin ja älykkäsiin, sellaisiin, joiden odotetaan antavan vanhemmilleen ylpeydenaihetta tuhannesti.

Mutta pojista toinen, Udayan, on hieman arvaamattomampi, hieman herkempi. Monien 1970-luvulla eläneiden tavoin hän kokee aatteellisen herätyksen, kiinnostuu kommunismista ja liittyy naksaliitteihin. Aluksi ollaan maanviljelijöiden puolella ja nautitaan älykkäästä keskustelusta aatetoverien kanssa. Kun rauhanomainen vastarinta ei tuota toivottua tulosta, tartutaan järeämpiin aseisiin ja aate saa verenpunaisia sävyjä.

Samanaikaisesti "useimmat ihmiset elävät iloisessa odotuksessa, tietämättöminä ja toiveikkaina". Niin myös Udayanin perhe, tuore aviovaimo ja Yhdysvalloissa opiskeleva Subhash, joka sivulla 111 saa perheeltään traagisen viestin: "Udayan on tapettu. Tule kotiin, jos voit."

Udayanin lyhyt ja kuohuva elämä päättyi poliisin luoteihin tulvaniityn rannalle. Tappoa todistivat salaa parvekkeelta vanhemmat ja jo raskaana oleva Gauri-vaimo. Syntyy painajainen, joka väkivaltaisesti nousee muistoihin ja uniin kuin itsepäiset tulvaniityn hyasintit aina keväisin.
toisinaan saa hetket paisumaan tuntien mittaisiksi ja vuodet supistumaan muutamiksi päiviksi
Perhe lakastuu Udayanin kuolemaan. Hyväsydämisessä ja kunnollisessa Subhashista ei koskaan löydy riittävästi poikaa tai miestä veljensä korvaajaksi. Ei auta, vaikka hän pelastaa Gaurin elämän naimalla veljensä lesken ja ryhtymällä isäksi veljen lapselle. Ei riitä, vaikka suorittaa Amerikassa tohtorintutkinnon, hankkii uran ja lähettää säännöllisesti vanhemmilleen elatusrahaa.

Tulvaniittyllä on taidokas rakenne. Tarina koostuu kahdeksasta osasta ja useammasta kertojista. Hereillä on oltava, sillä ajassa ja paikassa siirrytään rivakasti eteen- ja taaksepäin. Ja uuden luvun alkaessa aina huolestuttaa, mitähän on nyt ehtinyt tapahtua.

Tulvaniittyä maustaa siirtolaisuus, ihmisten kuvaaminen kahden maailman ja kulttuurin välissä. Siirtolaisuus onkin teema, joka erottaa nykyajan Ison K:n kirjailijat selkeimmin viime vuosikymmenen mestareista, enemmän yhteen paikkaa juurtuneista. Toisensa kohtaavat Kalkutan vilisevä, värikäs, mausteinen ja viemärinhajuinen maisema ja Rhode Islandin kampuksen hiljaiset nurmikentät, merenrannan yksinäiset dyynit ja marskimaa. Juhlitut jumalat, ikivanhat uskonnot, sosiaaliset rituaalit ja uskonnoton uusimanner, jossa erot arkipäiväistyvät. Jossa on mahdollista olla yksin ja erkaantua. Ja joita yhdistävät ehkä vain tulvaniityllä tai marskimaalla viihtyvät haikarat, jotka lentävät edestakaisin kahden kotimaansa väliä mielessään salainen toive:
Anna minun palata kotiseudulleni jota ruoho peittää kuin lämmin ja painava meri.
Inhimillisellä tasolla Tulvaniitty on kirja kylmistä ja kalseista ihmisistä, joilla on tuskaa ja painolastia, mutta ei keinoja purkaa ahdistustaan. He ovat elämänmittaiselle pakomatkalla kulttuuristaan ja menneisyydestään, mutta pakomatka ei voi päättyä koskaan. Se on kirja sukupolvelta toiselle kulkevasta ahdistuksesta, henkisestä kylmyydestä ja vieraantuneisuudesta. Josta jotenkin selvitään, siipirikkoina, ontuen.
Useimmat uskovat tulevaisuuteen ja odottavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia...Näin maailma saa kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen ansiosta, mitä ei ole.
Sukupolvet siirtävät seuraavalle julmaa perintöään - menettämisen surullista lahjaa. Sukupolvikaan ei ole riittävä aika siitä irtautumiseen, mutta ehkä sen kanssa opitaan elämään:
Se hetki, kun tunne ei enää nielaise vaan sitä voi kasella kaukaa. Vaikka hyvin tietää, että koko elämän on vastareaktiota siihen tunteeseen, tietoisuutta sen puuttumisesta ja siitä mitä ei voi olla.
Kirjan loppukohtaus on huikean koskettava. Gauri elää vielä kerran sen hetken, joka päättyi Udayanin surmanluoteihin. Ja viimeistään silloin lukijakin ymmärtää, ettei suvun naisten palvoma poika ollut mikään marttyyri vaan kovin, kovin itsekäs ja ajattelematon.

Jos Lahirin henkilöt eivät kykene itkemään ja elämään tunteitaan, se onnistuu lukijalta helposti. Minulle kyyneleet kohosivat silmiin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun Subhash ja Bela-tyttö, joka vielä tunsi Subhashin oikeana isänään, palasivat Rhode Islandiin Kalkutasta. Nurmikkoa ei oltu leikattu kertaakaan poissaolon aikana. Ja se oli vahva viesti. Ja uudestaan, kun Belan äiti Gauri soitti vielä silloisen aviomiehensä Subhashin ovikelloa vuosikymmenten tauon jälkeen. Ja koki kuolemankaltaisen pettymyksen elämässään toistamiseen. Aivan ansaitusti.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jää elämääni pitkäksi aikaa. Ehkä loppuun asti. Sillä se oli paras kirja, jonka olen lukenut pitkään, pitkään aikaan.

4 kommenttia:

  1. Hirmuisen hieno kirjoitus. Luin tämän heti ilmestymisen jälkeen. Pidän Lahirista hirmuisesti. Tämä pitäisi lukea uudestaan, sillä heti lukemisen jälkeen tiesin, että yksi lukukerta ei mitenkään riitä hahmottamaan kaikkea. Jäin miettimään kirjoituksesi viimeistä lausetta. Tunsin enemmän sympatiaa Gauria kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos. Oli niin, niin hieno kirja, etten oikein tiedä, miten sen sanoisin.
      Huomasin, että monet bloggarit ovat tunteneet sympatiaa Gauria kohtaan. Minä en, vaikka häntä ymmärsin. Varsinkin sen jälkeen, kun seurauksille alkoi löytyä selityksiä.
      Minä tunsin sympatiaa Belaa kohtaan. Pieni tyttö istuu yksin komerossa äidin vaatteiden keskellä ja miettii, miksi hän on maailman ainoa lapsi, jota äiti ei rakasta. Ja kuinka se tunne on pilata hänenkin elämänsä.
      Ja sympatiaa tunsin myös Subhashia kohtaan. Vaikka toisaalta Gauri antoi hänelle suuren lahjan, ja ehkä siksi, oli vähemmän itsekäs.
      Silti: Gaurilla oli kirjassa vahvin ääni. Älykäs ja mieleenjäävin. Melkein kaikki lainaukseni ovat häneltä.

      Poista
  2. Minulla on Lahirin tuotanto vielä korkkaamatta. Ostin Kirjamessuilta juuri tämän Tulvaniityn, ja odotan sen lukemista innolla. Joku esikoiskirjailijaehdokkaistakin taisi kehua Lahiria. Myös Kaima löytyy hyllystä.

    Löysin tieni blogiisi hiljattain. Kiva idea keskittyä Keltaisen kirjaston tuotantoon! Jään seurailemaan! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerro, mitä pidit, kun olet lukenut! Minulle Tulvaniitty oli "Lahireista" ihan omaa luokkaansa. Luin netistä, että kirjailijasta tuntui kuin olisi kirjoittanut kirjaa koko elämänsä.

      Poista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.