sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pojasta mieheksi turkkilaisittain

Poika ja lokki on ensimmäinen lukemani Yashar Kemalin kirja, jota kirjailija ei sijoita Tsukurovan tasangoille. Onneksi. Kemalia kyllä lukee, mutta välillä mietin, mikä on motiivi: kirjallisuus, heimokulttuurin tallentaminen tuleville sukupolville vai kirjailija-vähemmistöjen-puolella -taustatavoite.
                                               
Yashar Kemal: Poika ja lokki.
Kemalin kirjoista löytyy iloisia ja onnellisia hetkiä. Silti ne ovat sävyiltään mustanharmaita: hyvän hetken siimeksessä väijyy ankea loppukäänne. Päähenkilöt elävät maailmanmenon syrjäraiteilla: lopputuloksena on yhteentörmäyksiä toisenlaisen todellisuuden kanssa.

Poika ja lokki on toisaalta selväpiirteinen poikaromaani, toisaalta Tsukurova-kirjojen tapaan yhteisökuvaus. Pojan, Salihin, osalta kyseessä on tuttu teema, lapsuuden viime hetket ja loppu turkkilaisittain.

Vaaleahiuksisena jo ulkoisestikin erottuva Salih on pieni yksinäinen, samanlainen kuin laumasta pudonnut haavoittunut lokki, jota hän ryhtyy uhrautuvasti hoivaamaan. Salih on toisaalta liian varhaiskypsä innostukseen poikaporukoiden rettelöistä, toisaalta liian tuittupäinen tullakseen toimeen saaren sosiaalisissa verkostoissa.

Kemalin kirjassa köyhiä lapsia kohdellaan ja kasvatetaan epäoikeudenmukaisesti. Aivan varmasti empaattista lukijaa käy Salih moneen kertaan sääliksi! Pahiten Salihia kurittaa oma isoäiti, miehensä hylkäämä kitkerä vanhus. Salih tuittuilee, kiroilee, karkailee ja syyllistyy pikkurikoksiin. Samalla hän pohtii miehen paikkaa tarkkaillessaan seppiä, salakuljettajia, merimiehiä ja kalastajia. Lohdutuksekseen Salih kehittelee satua käärmekuninkaan valtakunnasta, jossa Salih itse saa ansaitsemansa arvostuksen. Todellisuus leikkaa haaveilta siivet ja aiemmin kuin kukaan olisi arvannut, on Salihin otettava asemansa perheen päänä ja elättäjänä.

Valitsemalla tapahtumapaikaksi ja -ajaksi aiemmin eristyneen saariyhteisön, joka on yhteisöllisen murroksen kynnyksella, Kemal käyttää takuuvarmaa ja kovin tuttua taktiikkaa. Perinneyhteisö haurastuu vääjäämättä, kun se joutuu kosketuksiin salakuljettajien, turistien, ajoneuvojen, jääkääppien ja rahatalouden kanssa. Ensin muuttuvat ja lähtevät miehet, perässä seuraavat pojat ja jäljelle jäävät kitkerät, miestenhylkäämät vaimoparat.

lauantai 23. elokuuta 2014

Tuulen viemää 2.0

Halusin kesälomalukemiseksi jotain monisivuista ja klassista. Olin jo keväällä päättänyt, että kriteerit täyttää William Faulknerin Snopes-trilogia. Klassikkotrilogia on julkaistu monilla kielillä yhtenä niteenä, mutta Suomeksi on luettava erikseen Kylä, Kaupunki ja Kartano.

Faulkner on saanut loihdittua hyvin erikoisen ja osin hämmentävänkin kirjakolmikon. Ensimmäinen osa Kylä julkaistiin vuonna 1940 Faulknerin ollessa vähän yli nelikymppinen. Kylä on osista pienimuotoisin, liikaakin vaihtuvien kertojien ja kerrontamuotojen takia välillä vaikeasti seurattava. Jatko-osan Kaupungin (1957) kirjoittamiseen kului melkein kaksi vuosikymmentä. Tunnelmat olivat paljon koskettavampia ja kirjan lopussa jo itkin vuolaasti.

Kolmatta osaa Kartanoa (1959) voi ajallisesti pitää päätösosana, vaikka siinä selvitellään ja jopa tietoisesti muutellaan aiempien osien tapahtumia ja henkilöiden motiiveja. Faulkner itse halusi tulkita henkilöitään uudelleen, koska ikääntyessään oli kypsynyt ymmärtämään heidän motiivejaan paremmin. Kartano kruunaa koko trilogian: se on ehdottomasti yksi sydäntäsärkevimmistä kirjoista, joita olen lukenut.

Trilogia on Faulkner taidon ja syvällisyyden mestarinäyte. Jos joku on Nobelin mittainen kirjailija, Faulkner on sitä varmasti! Millaista taitoa vaatii kuvata romaanihenkilöiden elämäntuskaa näin etäännytetysti - lakonisesti, vähäeleisesti ja jopa kylmästi - ja silti herättää lukijassa upeita tunnemyrskyjä. Ja kuinka voi kuvata henkilöitä ilman omaa ääntä muiden näkökulmasta ja silti tarjoilla heidät niin tutuntuntuisesti. Ja lisätä henkilögallerian ympärille painava yhteiskunnallinen sanoma. Trilogia on suuri Amerikan etelän kuvaus maa-aateliston rappiosta, finanssialan esiinnnoususta ja Euroopan ja maailmansotien vaikutuksesta paikallisyhteisöön  - loppuosien julkaisuaikaa ajatellen melkein aikalaiskuvaus.

William Faulkner: Kaupunki.
Kun yhdistää näin hienosti maailmanhistorian, paikallisyhteisön ja ihmissuhteet, tulee päivittäneeksi Etelän. Snopes-trilogian - mitähän herra Faulkner tästä tykkäisi - pitäisi olla Tuulen viemää 2.0. Kirjaa lukiessa näkee koko ajan kuvia. Ketkä ohjaaja voisi valita Eulan, Gavin-enon, Flemin ja Lindan rooleihin? Minne sijoitettaisiin Faulknerin syvää Etelää edustava Yohnapatawphan piirikunta, Frenchman's Bendin pikkukaupunki ja Jeffersonin kaupunki? Näen loppuikäni, miltä näyttävät Frenchman's Bendtin saviset kujat, rähjäiset tönöt joenuomissa, kyläkaupan ympärillä parveileva, yhden ainoan asusteen, suojapuvun, omistavat räkänokat. Tai Jeffersonin kartano, jossa tiukkailmeinen Flem väijyy nojatulissa mälliä jauhaen. Tai entä Gavinin ja Lindan kahvilatapaamiset: minkä jäätelön Linda tällä kertaa ottaisi? Ehkä filmatisointi kertoisi lopullisesti, oliko sitä rakkausta ja kenen puolelta [varaudu siihen, että tämä ratkaisematon kysymys jää todella vaivaamaan!].

Faulknerin triologia on tyylipuhdasta polyfoniaa. Kertojaääniä on useita, tapahtumilla monia silminnäkijöitä ja selittäjiä. Kylässä, ja muissakin osissa, keskeinen henkilö on piirikuntaa kiertelevä ompelukonekauppias Ratliff. Ratliff on kylän tietopankki ja tapahtumien ylimmäinen tulkki. Jatko-osissa on usein äänessä Gavinin veljenpoika, joka tekee selkoa etenkin Lindan ja Gavin suhteesta. Omat äänet on löydetty myös rakkauden rinnalle sikiävälle vihalle, katkeruudelle ja väkivallalle - Etelän kirouksille.

William Faulkner: Kartano.
Trilogian keskeisin henkilö on kuitenkin Flem Snopes - vastenmielinen öykkäri, joka sarjan edetessä nappaa Varnerin mahtisuvulta kaiken: kaupan, kartanon, tyttären, pankin ja omaisuuden. Sosiaalisesti eristäytyvä, mutta kaikkialla vaikutusvaltainen Flem on yhteisen inhon ja helveksunnan kohde. Kaikkien huulilla, muttei kertaakaan itse äänessä. Saman kohtalon kokee Flemin vaimo, ihanainen Eula Varner, traaginen sankaritar.

No, kerroinhan selvästi, että trilogia on mielestäni jokaisen kirjallisuusharrastajan pakollista lukemistoa? Faulknerin valitseman minimalistisen kerrontatavan ja yhteiskunnallisen näkökulman vuoksi tarjolla on älyllistä haastetta, mutta myös liikuttavan koskettavia tarinoista ihmisten suhteiden vaikeudesta. Aivan täydellistä!

Ylipäätään Faulkneria näkee Suomessa liian harvoin klassikkolistoilla. Kaikki klassikkolistojen ja -lukemistojen julkaisijat: älkää unohtako William Faulkneria!

PS. Löysin kirjastosta Kaupungin ja Kartanon punakantisina painoksina. Tammi on julkaissut ne alunperin Kurki -nimisessä sarjassa, jossa oli mukana myös suomenkielistä kirjallisuutta.