sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuoleman lähentämät

Luin André Malrauxin Sielujen kapinan bussimatkoilla ja metrossa. En välttämättä suosittele. Jo ensimmäiset rivit hypyttivät pulssin korkealle. Kurja olo ja motiiviristiriita: Tuntuuko pahemmalta asettua ensimmäisellä tappokeikallaan olevan nuorukaisen nahkoihin vai uppoutua musliiniverhon takana makaavan uhrin mitääntietämättömään levollisuuteen?
André Malraux. Sielujen kapina.
Pidätin hengitystä, kun yksi päähenkilöistä, Tšien epäröi tappotapaa ja analysoi oikeita iskukulmia. Tästä alkavat kuolemankauhun monet muodot, joita lukija joutuu Sielujen kapinan sivuilla kokemaan. Tappaa aseella, yrittää itsemurhaiskua, taistella kapinajoukoissa ja kuolla eri tavoilla oman tai toisen käden kautta. Sielujen kapinaa luetaan verenmaku suussa.

Jo äsken mainitsemani Tšien on yksi kirjan kommunistikapinallisista. Aate yhdistää monirotuisia kiinalaisnuorukaisia, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen Tšiang Kai-šekin kukistamisen. Nuorukaiset - Tšienin ohella toinen keskushenkilö Kio - suunnittelevat kapinaa, joka elää heissä kuin levoton uni. Haaveilevat kommunistisesta Kiinasta ja toivovat, ettei Kuomintang kukista heitä kuin aamusumua. Joukossa häärii myös eurooppalaisia virkaveljiä, etenkin Katov, joka on saanut oppinsa Venäjän vallankumouksessa 1917.

Kapinallisten kello tikittää, Malraux otsikoi luvut päivämäärillä ja kellonajoilla. On vuosi 1927 ja tapahtumapaikkana Shanghai. Kapinallisilla ei ole toivoa: he ovat ensimmäisen kapinaallon marttyyreita, joita seuraa Kiinan sisällisota ja kommunistikiinan vyöry vasta myöhemmin.

Ajattelen, että Malrauxin Sielujen kapina edustaa Ison K:n äijäkirjallisuutta Graham Greenen tapaan. Kumpikin viiltää auki maailmasta erkaantuvien miesten sieluja, sellaisten, jotka antavat kohtalon karata omista käsistään.

Sielujen kapinaa on vaikea lukea. Sydän hakkaa ja sitten pysähtyy hetkeksi, hengitys katkoilee, katse harhailee ja välillä lukemisen jatkaminen on pelkkää tahdonvoimaa. Sama attentaattiin valmistautuvan kapinalllisen sanoin: - Ahdistus on kummallinen tunne, sydän lyö niin, että on vaikea hengittää. Voisi melkein luulla hengittävänsä sydämmellä.

Sielujen kapinan väkivaltakuvaukset ahdistavat siksi, että ne kuvataan yksilön näkökulmasta. Asiakasta esittävä Tšien väijyy antiikkipuodissa Tšiang Kai-šekiä pommi laukussaan. Ja miltä tuntuu Hemmerlichistä, jonka vesipäävauvan Kuomintang ampuu kostoiskussa kappaleiksi? Hän tuntee henkeäsalpaavaa onnea siitä, että kohta voi tappaa rakkaudesta.

Olen Malrauxille kiitollinen siitä, että hän päätti inhimillistää Kiot ja Tšienit ja antoi heille palasen menneisyyttää, vaimot, isät, opettajat. Nämä toiset todellisuudet ovat virkistäviä lähteitä taistelu- ja tappokohtausten välissä. Ilman niitä en välttämättä olisi kyennyt lukemaan Sielujen kapinaa loppuun.

Sielujen kapinalla ei ole onnellista loppua. Kapinalliset kukistetaan ja he kuolevat eri tavoin, joku syankaliumin pelastamana, joku poltettuna. Jäljelle jäävät omaiset, joista sydämmellisimmin Malraux kuvaa Kion isää ukko Gisorsia. Vanhus kykenee vain oopiumpilvessä ylittämään kuoleman ja yksinäisyyden lohduttoman syvänteen. Hiljaa etenevä aika ei enää erota häntä ihmisistä vaan tuo heidät lähemmäksi. Kuolema, ei enää elämä, on paras keino päästä kosketuksiin toisen ihmisen kanssa.

Malraux on tainnut kirjoittaa Sielujen kapinaan myös palasen itseään. Hän oli opiskellut orientaalin kieltä ja kulttuuria ja nuoruudessaan salakuljetti patsaita Eurooppaan Indokiinan matkoiltaan. Sielujen kapinassa Itä-Kiinan kauppaseuraa johtava Ferrel yrittää jotenkin selviytyä itäisen jättilaisen myllerryksistä. Eikä muuten selviä.

Malraux kirjoitti hienon kirjansa jo vuonna 1933. Aika ei ole himmentänyt teoksen hohtoa, vaan kirkastanut sitä edelleen. Niin vastenmielistä kuin tappajien sieluun tutustuminen olikin, ymmärsin pian, että olin lukemassa erityislaatuista kirjaa. Inhimilliset kohtalot ovat eriskummalliset ja joskus voi käydä niin, ettei peiliin vilkaistessa enää tunne itseään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.