sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Synti vai pelastus?

Graham Greene: Voima ja kunnia.
Graham Greene piti vuonna 1940 kirjoittamaansa Voimaa ja kunniaa parhaana teoksenaan. Samaa mieltä näyttää olevan myös nettiyhteisö: ammatti- ja harrastelijakriitikot ylistävät kerta toisen jälkeen kirjan hiottua tekstiä, upeita kohtauksia ja sisällöllistä voimaa.

Greenen kirjaa lukee kuin elokuvaa katselisi. Kuuma tuuli puhaltelee keskipäivänauringon plazalla, vuoritiet mutkittelevat tuskallisen hitaasti ja yöt täyttyvät äänistä ja silmistä. Joka kohtauksessa tunnelma on äärimmilleen virittynyt, ollaampa sitten kylissä, maastossa tai poliisiasemalla.

Voima ja kunnia on voimakkaasti päähenkilökeskeinen jännitysromaani. Ollaan Meksikossa, köyhässä ja syrjäisessä etelän osavaltiossa, jossa punapaidat ovat kaapanneet vallan. Kirkon toiminta on kielletty, pappeja jahdataan systemaattisesti  ja kiinnisaaneet tapetaan. Ollaan lähes onnistuttu: osavaltiossa on vain yksi mies, joka edelleen jatkaa toimintaansa pappina.

Viimeinen pappi uhmaa todenteolla poliittis-sotilaallista valtasysteemiä. Hän on etsintäkuulutuslistan kärjessä ja kaikkien kavahtama. Uhmakasta sankaria odottava lukija todella hämmästyy, kun hän viimein kohtaa osavaltion ykkösvainotun. Tämä onkin kapinen viinapappi - millainen antisankari! Viinan maistamistumiselle löytyy toki inhimillisiä syitä, lieventäähän se karmaisevaa kiinnijäämisen pelkoa. Mutta onko sitä pakko anella kuin kuolaava piski? Ja entä sitten menneisyys? Täynnä kunnian- ja vallanhimon syntiä, rahan ja vallan kanssa veljeilyä ja jopa avioton lapsi.

Nyt hän pakenee poliisia kuolema kannoillaan. Pappi on kuoleman varoitusmerkki ja suunnaton vaara kaikkille, joita hän kohtaa. Taistellessaan omasta elämästä pappi ottaa sokeria kuolleen lapsen suusta, kamppailee luunpalasta kuolevan koiran kanssa ja uhraa poliisin kidutettaviksi tapaamiaan ihmisiä. Miksei luopio jo antaudu?

Greene haluaa ravistella lukijansa moraalikäsityksiä ja siinä hän kyllä onnistuu. Kirja on omistettu synnin ja pelastuksen ristiriidalle. Onko viinapapissa jäljellä mitäään pyhää? Onko hän oikeutettu edustamaan pelastusta ja jotain itseään suurempaa?
Hän tunsi vain ääretöntä pettymystä, kun hänen oli astuttava Jumalan eteen tyhjin käsin, ihmisenä, joka ei ollut saanut mitään aikaan...Hänestä tuntui samalta kuin henkilöstä, joka on jäänyt osattomaksi onnesta tultuaan sovittuun paikkaan vain joitain sekunteja liian myöhään.
Ehkä nimettömästä papista tulee jokamies, joka kompastelee matkallaan jumalan - tai oman haavensa - luokse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.