maanantai 21. maaliskuuta 2011

Sydäneläin yhä tallessa?

Oletko huolehtinut sydäneläimestäsi? llman huolenpitoa se vilistää karkuteille kuin lauma harmaita hiiriä. Joskus liian tukalat olot pakottavat lähtemään. Sellaista on tapahtunut Herta Müllerille kommunistisessa Romaniassa ja ehkä monella parhaillaankin Libyassa tai muualla.

Kun sydäneläin karkaa vääntyvät nauru ja itku pelkiksi ilmeiksi, sanat merkitysten kiertolaisiksi. Kenkä, pilkku, vilustuminen ja kynsisakset - kuulustelu, kuolema, vankila, vakoilu.

Sellaisen kielen kehittävät Müllerin nuori nainen ja hänen kolme miesystäväänsä. He tutustuvat opiskelija-asuntolassa, jossa heidät yhdistää hirttäytyneen Lolan muisto. Lola, sellainen samanlainen köyhä ja yksinkertainen, ja se näkyy poskipäistä tai ehkä suupielistä. Elämänköyhyys, tunteenköyhyys, mielenköyhyys.

Kun nelikko kiinnostuu Lolasta ja muista sattumuksista, joita ei saisi nähdä, kiinnostuu vastavakoilu heistä. Herra Pleje koirineen. Nuuhkii joka nurkan, kirjeen ja ovenpielen, vanhempien talot ja ajatukset. Löytää yksinäiset hiukset kirjekuorista.

Kun koulu loppuu, nelikko päätyy eri puolille Romaniaa. Joku kuolee, joku selviää Saksaan. Mutta kadonnut sydäneläin siirtää apatian, pelon ja syyllisyyden yli maidenkin rajojen.
jokaisella on ystävä joka pilvenhattaralla
niin käy ystävien siellä missä maailma on kauhua täynnä
äitikin sanoi, ei siinä mitään outoa
älä huoli ystävistä
mieti tärkeämpiä asioita
Herta Müller kirjoittaa proosarunoutta, tiiviitä sanoja ja painokkaita lauseita. Kauneinta kieltä, joka romaaneista voi lukea. Olen mykistynyt tälle kauheudelle ja kauneudelle. Parhaimpien listalle, ehdottomasti.

Sydäneläimestä näyttää bloganneen myös Leena Lumi >>

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Ja tästä pääsemmekin avarammille aloille...liian avarille

Günter Grass eksytti minut aivan liian Avarille aloille. Pitkäveteinen eepos, johon Grass on upottanut käsittämättömän määrän aikakausia, kirjallisia otteita ja yhteiskunnallis-historiallisia viittauksia. Jos joku on lukenut tämän, kuulisin mielelläni, miksi melkein tämä kaikki Kampelassa toimii, mutta tässä ei ollenkaan.

Günter Grass. Avarammille aloille.
Loppusanoissa suomentaja Oili Suominen kirjoittaa lohduttavasti "alkuun monikin seikka voi tuntua lukijasta kummalliselta, mutta teksti alkaa vähitellen selittää itse itseään".

Ehkäpä. Epäilen. Joten monieräiseksi painiksi meni. Ja Avarammille aloille tuuletti selätyksellä. Olen vieläkin hyvin hengästynyt.

Kirjasta jäi mieleen intertekstuaalinen tarina kahdesta vanhuksesta Theodor Wuttkesta, tuttavallisemmin Fontysta, ja Hoftallerista, jotka kansigrafiikassa harppovat yhtäjalkaa Berliinin kadulla. Hoftaller on ensimmäisen yötäpäiväävarjo, herkullinen uudissana sinänsä. Ensimmäisen hahmo sekoittaa perheenisää ja aviomiestä ja Fontyn intohimoista tutkimuskohdetta, kirjailija Theodor Fontanea, jota tekstissäkin siteerataan ahkerasti.

Vanhukset ovat tietysti joskus olleet nuoria, aikuisia ja keski-ikäisiä ja ennen muuta saksalaisia. Ja Saksasta tässä kirjassa on ensisijaisesti kysymys. Päähenkilöiden kypsän iän takia on helppo liukua 1800-luvulta ohi maailmansotien muurin ja puolueen jakamaan maahan. Ja törmätä yhdistyvään Saksaan, jossa länsi hotkaisee itäisen.

Ja yhteentörmäyksiä seuraa. Kiinteistökeinottelijana omaisuuden hankkinut vävymies kuolee autobahnalla kolaroidessaan Trabanttiin. Miehen omaisuuden perivästä tyttärestä tulee jämäkkä liikenainen - joka liittyy takaisin puolueeseen opettaakseen kommunisteille businesta.

Asiat ovat toisaalta absurdeja, toisaalta symbolisia. Fonty on vielä eläkkeellä töissä yksityistämisvirasto Treuhandin arkistossa, jonne on koottu saksalaisten salaiset kansiot. Yötäpäiväävarjossa ruumillistuu vakoilukoneisto, joka antaa Fontyn tyttärelle häälahjaksi, tietysti, morsiamen henkilökohtaisen kansion. Ja ensimmäistä kertaa käydään KaDeWeessä ja McDonaldsilla juhlitaan 80-vuotispäiviä. Ja aina välillä on äänessä mystinen me, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja raportoi kaiken.

Grassin kirjaa on arvosteltu enemmän poliittisista kannanotoista kuin kirjallisista ansioista. Ymmärrän hyvin. Ulkosaksalaiset, ei-saksaa-harrastavat, uppoavat tähän kirjarämeeseen hiustupsua myöten. Sillä jotenkin kirjailija-Grassia kovempaa tässä kirjassa huutaa henkilökohtainen mielipide ja katkeruus. Enkä oikein saa kiinni, mistä kaikesta se puhuu.