sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Byebye painimolski - squah on parempi lajivalinta

Neljäs kerta toden sanoo - John Irvigin Leski vuoden verran on jäänyt minulta kesken kolmasti [mm. yhden kerran unohdin sen junaan].

Kirjan lähes 600 sivua hirvittivät, koska Irvingin tarina lähtee käyntiin kovin hitaasti. Pitkät jaaritukset Ted ja Marion Colen päättymässä olevasta avioliitosta, heidän auto-onnettomuudessa kuolleista pojistaan (talon seinät on vuorattu poikien kuvilla, ja niistä vasta riittääkin tarinaa) sekä Tedin 16-vuotiaasta kesäapulaisesta Eddiestä (jolta Marion vie poikuuden noin 600 kertaa).

Arvasin kuitenkin, että jaksan tämän kirjan loppuun loman voimin [kun olet ulkomailla, eikä ole oikein muutakaan tarjolla]. Oikeassa olin. Irvingin tarinan kiinnostavuus nousi kohisten, kun hän antoi puheenvuoron Tedin ja Marionin aikuistuneelle tyttärelle Ruthille. Neljääkymppiä lähentelevä Ruth kärsi syvästi siitä, että äiti-Marion hylkäsi hänen kolmivuotiaana - katosi mustaan aukkoon, josta ei ole sen koomin palannut takaisin.

Ruthista, ja Ruthin onnenetsinnästä, tulee kirjan päähenkilö, ja päätarina. Kiinnostavinta kirjassa ovat kuitenkin henkilöiden suhteet, erilaisine käänteineen. Koska melkein kaikki henkilöt ovat kirjailijoita, taitaa Irving kuvata aika tavalla itseään kirjailijana. Esimerkiksi Ruth-kirjailija nautiskelee suunnattomasti seuraavan kirjansa suunnittelusta, henkilöiden piirteiden pohdinnasta, ja siitä, että hänellä on valta punoa kohtalot ja juonenkäänteet yksityiskohtaisesti oman halunsa mukaan. Juuri sellainen kirjailija Irving on: tarina on täsmällinen ja harkittu jokaisen yksityiskohdan osalta.

Tästä Ruthista kuitenkin pidin kovasti. Henkisesti hukassa oleva, mutta ammatillisesti upeasti pärjäävä nainen uskaltautuu lopulta äidiksi. Ja löytää ei-ihan-onnistuneen kokeilun jälkeen oikean puolisonkin amsterdamilaisesta poliisista [tähän jaksoon liittyy eroottinen rikostarina - kylläpä tässä kirjassa on tapahtumia!]. Ihan viime sivuilla myös seitsemänkymppinen Marion palaa Ruthin elämään.

Irving ei olisi Irving, jos urheilulla ei olisi suurta roolia tarinassa. Tällä kertaa [kiitän suuresti] ei kuitenkaan puhuta painista, vaan squashista, isän ja tyttären taistelukentästä. Ja koska Irving rakastaa yksityiskohtia, muistan varmasti vielä pitkään Ruthin poikkeuksellisen hyvin kehittyneet oikean käsivarren lihakset.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Barcelonan hullut vuodet

Jos olet kiinnostunut yhteiskuntahistoriasta [tai aikeissa lähteä Barcelonaan], ja otat siitä selkoa mieluiten ihmisenkokoisista tarinoista, kannattaa lukea Meduardo Mendozan Ihmeiden kaupunki.

Eduardo Mendoza. Ihmeiden kaupunki.
Kirja alkaa vuodesta 1887, kun Barcelonassa hekumoi ensimmäisen maailmannäyttelyn rakentamishuumaa. Espoonkokoisessa katalonialaiskaupungissa näyttömölle astuu pojanulikka Onofre Bouvila. Onofre on paennut Barcelonaan Kaakkois-Pyrenneitten karuutta, synkeyttä ja vakivaltaisuutta [juuri tuolla alueella vietin tänä vuonna kesälomaa - ja taisin kokea maisemat vähän eri tavoin].

Barcelonan jättiläistyminen kerrotaan Onofren elämäntarinan avulla. Onofre on kunnianhimoinen, häikäilemätön, säälimätön, mutta barcelonalaiset näkevät hänessä oman self made maninsa. Käärmemies-Onofre ei pelkää anarkiaa, kommunismia, monarkiaa, vallankaappauksia tai hallitsijanvaihdoksia - aina hän löytää taloudellisesti kannattavan katsankannan kulloiseenkin talous- ja valtiomuotoon. Muutamassa vuosikymmenessä Onofresta tulee Espanjan rikkain mies. Omasta mielestään maailman valtias.

Mendoza on sopivasti kirjoittanut romaanin veijarityyliin. Tämähän sopii, sillä Onofre on aikamoinen velikulta, hyvässä ja pahassa, ei lainkaan ristiriidaton henkilö.

Vastenmielisimmillään hän on kääntäessään selkänsä perheelleen [kieltämättä isä oli huikenteleva pelle, mutta äiti olisi silti ansainnut muutaman pesetan] ja ystävilleen [lapsuudenkaverista ei ihan jokainen ole valmis lavastamaan murhaajaa]. Kauneimmillaan hän on outojen, groteskien ja omituisten ihmispolojen ymmärtäjä. Näin hän tutustuu myös keksijä Santiago Bertalliin, jonka tyttärestä Onorfe viimein löytää Sen Oikean.

Kirja päättyy Barcelonan maailmanäyttelyyn 1929, jossa Onorfe ja Maria syöksyvät keksijäisän suunnittelemalla helokopterilla mereen. "Minä kuvittelin että pahuudellani pitäisin maailmaa käsissäni, ja kuitenkin olin väärässä: maailma on minua pahempi."

Mendozasta ei löydy netistä juuri mitään suomeksi, eikä varsinkaan Ihmeiden kaupungista. Enkku-Wikipediasta perustiedot 1943 syntyneestä kirjailijasta >>

Kirjasta on tehty La ciudad de los prodigios -elokuva, ohjannut Mario Camus vuonna 1999.