Emily St. John Mandelin Lasihotelli -kirjan alku on arvoitus. Alussa minä, vielä päähenkilö vailla nimeä, mutta myöhemmin nainen nimeltä Vincent, kuolee. Tarinan alku, yhden elämän loppu.
 |
| Emily St. John Mandel. Lasihotelli. |
Lasihotellia saa lukea aika pitkälle ennen kuin selviää, mistä se varsinaisesti kertoo. Rahan valtakunnasta ja pyramidihuijauksesta. Ajasta ennen ja jälkeen amerikkalaisen finanssikriisin. Lasihotellissa on kyse rahan maailmasta ja vaurauteen sokaistumisesta. Tarina hyppii eri aikatasoilla vuosien 1994–2018 välillä – ennen ja jälkeen rahan valtakunnan vuosien.
Lasihotelli on sikäli mielenkiintoinen Keltaisen kirjaston kirja, että sarjassa ei ole julkaistu montakaan kirjoja bisneksen tai talouden maailmasta. Lasihotellikaan ei varsinaisesti ole fiktiota taloudesta, mutta talousrikollisuus antaa sille mielenkiintoisen kontekstin.
Olipa kerran mies, joka vietti kolme vuotta ehdonalaisessa 170-vuotisen vankeusrangaistuksensa jälkeen.
Tällaisen tuomion sai Jonathan Alkaitis – varainhoitaja, sijoitusyhtiön johtaja ja talousrikollinen harkitusti.
Alkaitis jäi kiinni vuonna 2008. Vuonna jolloin Yhdysvaltojen talous mureni pankki-, luotto- ja asuntokriisin. Lukemattomat menettivät varallisuuden ja omaisuutensa. Jo aiemmin Alkaitisin omistaman luksushotellin lasi-ikkunaan ilmestynyt oraakkelimainen viesti Nielisit lasinsiruja sai uusia merkityksiä.
Alkaitisin rinnalla eli yksinäinen sugar wife Vincent, valevaimo tietenkin, joka ajelehti elämässään kirjaimellisesti saarelta toiselle ja osoitti häikäisevää sosiaalisen kameleontin kyvykkyyttä.
Mandel kuvasi Alkaitisin niin vahvasti, että eteerinen Vincent jäi hahmona hänen varjoonsa. Alkaitis oli mies, jota kadehdittiin, koska hän oli onnistunut tavoitteissaan. Vincent oli nainen, jolla ei ollut tavoitetta paitsi ehkä merimaisemien videokuvaaminen.
Vincentin satu kesti vuodet 2005–2008. Vincentin tehtävä oli kaunistaa kaikki ympärillään, ja vastineeksi hän sai luottokortin käyttöoikeuden. Lisäksi hän onnistui luomaan yhden oikean ystävyyssuhteen, väliaikaisen.
Sitten oli pyramidinkokoinen joukko heihin kytkeytyviä henkilöitä.
Alkaitis osasi herättää sellaisen tunteen, että hän ikään kuin vihki toisen salakerhon jäseneksi.
Oli Vincentin etäinen veli Paul, joka piiloutui kohtalokkaalta virheeltään valheisiin, huumeisiin ja musiikkiin. Mahdollisesti mereen hukkunut äiti ja syöpään kuollut lojaali entinen vaimo. Tähtitoimittaja, joka dokumentoi Alkaitisin huijauksen. Talousguru, joka paljasti Alkaitisin petoksen. Epäonnistunut taidemaalari, joka sattumoisin maalasi muotokuvan Alkaitisin kuolleesta veljestä. Yhtiökumppaneita, illallisseurueita, sijoittajia seuralaisineen luksuskohteissa. Hotellityöntekijöitä, joista joku jäi asumaan autioituneeseen hotelliin. Entisiä yhtiökumppaneita ja asiakkaista, joista osa sittenkin onnistui järjestämään asiansa jotenkuten varojen menetyksen jälkeen. Kaikki luonnollisesti lennähtivät kuka minnekin huijauksen paljastuttua.
Oli kyse ihmisen kyvystä itsepetokseen, kun tavoiteltiin rahan valtakuntaa. Hyvinä aikoina sillä ei ollut rajoja. Huonoina aikoina valinnoilla oli hintansa. Omaatuntoa tai moraalia heillä ei kuitenkaan ollut. Katumusta ei tainnut tuntea kukaan.
Vaikka tietää syösseensä toisia ihmisiä köyhyyteen tai jopa itsemurhaan, ja varastanut heiltä rahaa, perustanut oman vaurautensa ja elämäntyylinsä heidän omaisuuksilleen, voi tuntea kärsivänsä vääryyttä.
Lopussa olisi voinut kysyä riittäisikö elämän tarkoitukseksi sittenkin Vincentin haave merimaiseman kuvaaminen?
Lasihotellin aihe oli kiinnostava, mutta toteutus liian mutkikas. Olivatko kaikki nämä henkilöt välttämättömiä? Aikasiirtymien lisäksi tarvittiinko nämä kaikki todellisuudet? Olisiko lukukokemus ollut vahvempi, jos Mandel olisi keskittynyt enemmän vaikkapa vain Alkaitisiin? Se mitä hän edusti oli kuitenkin kirjassa mielenkiintoisinta.
Mandelin tarinaan luomassa tunnelmassa on jatkuvasti jotain väliaikaista. Ikään kuin mikään ei olisi olemassakaan, vaikka sitä kuitenkin elettiin. Ikään kuin kaikki nämä ihmiset eivät sittenkään olisi elämässään kohdanneet tai näitä asioita kokeneet. Se oli yhtä todellinen kuin vankilatuomiota istuvan Alkaitisin kuvittelema vastaelämästä, vaihtoehtoinen todellisuusuus. Tai olisin lukenut luovasti rakennettua yksityisetsivän raporttia. Hänelläkin oli tarinassa roolinsa.
Kun luin Lasihotellia tuli Keltaisesta kirjastosta mieleen Ivo Andrićin Neiti – siinäpä vasta sijoittajanero!
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.