Svetlana Aleksijevitš Neuvostoihmisen loppu – Mitä kuuluu suuri maa, joka hallitsit kolmasosaa maailmaa?

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu on silmät avaava kirja siitä, miten ja millaiseksi venäläiset kokivat elämän Neuvostoliiton sortuessa ja millaista on ollut elää jättiläisen jäänteissä Venäjällä ja muissa entisissä neuvostotasavalloissa.

Svetlana Aleksijevitš. Neuvostoihmisen loppu.

Aleksijevitš ajatteli tekevänsä kirjan kommunismin lopusta. Tai ainakin kustantaja ajatteli niin. Ehkä kommunismi Venäjällä loppui, mutta katosiko neuvostoihminen? Mielessäni vuonna 2013 julkaistu kirja jatkuu edelleen. Eikä loppua näy. 

Runsaassa seitsemässäkymmenessä vuodessa marxismi-leninismin laboratoriossa kehitettiin erityinen ihmistyyppi, homo sovieticus.

Aleksijevitš "kirjoittaa" yhteisöfiktiota siitä, mitä järjestelmä tekee ihmisille ja kansoille. Vähän nikottelen käsitteiden kanssa, koska eikö tämä ole kirjaksi koottua journalismia? "Kirjailija" valitsee teeman, etsii haasteltavat, vastaa kokonaisuudesta ja on kirjailijana mukana muutamassa "vaihdoin nauhurin kynään", "minäkin itkin", "sain julkaisuluvan kymmenen vuoden jälkeen" kommentissa. Genrekeskustelu on kuitenkin toisarvoista sen rinnalla, millaisen urakan Aleksijevitš on tehnyt kootessaan nämä tarinat. Ja kuinka tärkeää työtä kustantajat ja kääntäjät ovat tehneet niiden julkaisemisessa.

Pieni kritiikki myös alaotsikosta: Nykyhetken second hand on pieni tulkinta kaikista niistä vuosikymmenistä, kansoista ja teemoista, joita kirja sisältää.

Aleksijevitšin vuosina 1991–2012 tekemät haastattelut kertovat karua tarinaa Venäjästä ja venäläisistä. Homo sovieticusta on vaikea repäistä sielusta. Kaikki eivät edes halua. Kuten iäkäs mies, joka kantoi Stalinia ja kommunismia sydämessään vielä vankileirin jälkeen. Tai niiden, jotka muistelivat lämmöllä osallistumista väestönsiirtoihin suuren isänmaan asuttamiseksi. Tai heidän, joille ei riittänyt perestroikan lupaus vapaudesta, kun miinuspuolella olivat köyhtyminen, alkoholisoituminen, itsemurhat ja mielenterveysongelmat. 

Minä etsin niitä, jotka olivat kasvaneet tiukasti kiinni aatteeseen, päästäneet sen sisälleen niin ettei sitä saanut repäistyksi irti – valtiosta oli tullut heidän maailmankaikkeutensa, se oli syrjäyttänyt kaiken muun, jopa oman elämän.

Aleksijevitš kirjoittaa niistä, jotka kasvoivat tiukimmin kiinni aatteeseen ja valtioon. Niitä, joille perestroika ja hullu 1990-luku olivat suuri pettymys. Sekä niistä, jotka perestroikan aikana ja sen jälkeen köyhtyivät, alkoholisoituivat, sotivat, leskeytyivät, pakenivat, tulivat petetyiksi, joutuivat terrorismin uhreiksi tai kansallisvihan kohteiksi. Sekä niistä muutamista, jotka hyötyivät taloudellisesti. 

Niin huumattuja me kaikki olimme. Minä pusersin neuvostoihmistä ulos itsestäni vuosikausia, ammensin pois ämpärikaupalla.

Haastateltava saattaa pukeutua Kremlin univormuun. Hän voi olla Neuvostoliiton marsalkka, puolustusvoimien esikunnan päällikkö, 87-vuotias kommunistisen puoleen jäsen, joka vankileiriltä palattuaan haluaa vain jäsenkirjan takaisin ja päästä taas Stalinia palvelemaan (vaimo  kuoli toisella vankileirillä), tai arkkitehti, topologi, tuotantoinsinööri, pakolainen (armenialaisia, tetseenejä), opiskelija, työläinen.

Minä olin komsomolilainen. Olin vannonut valan....Haluan kuolla kommunistina. Se on viimeinen toivomukseni.

Kirja on muistutus siitä, etteivät suuri johtaja ja yksi totuus ole kaikille ei-toivottu vaihtoehto. Ja siitä, miten toivottu poliittinen muutoskin voi epäonnistua, jos se ei ole elinolosuhteisen kannalta positiivinen muutos.

Ei se johdu Jeltsinistä eikä Putinista vaan siitä että olemme orjia. Meillä on orjan sielu! Meissä virtaa orjan veri!...Ylhäällä istuu pomo: "Kaikki pilttuuseen!". Ja kaikki menevät.

Tätä on kuvaus elämästä aatteen raunioilla – aatteen, joka oli niin vahva, että se kerran hallitsi kolmasosaa maailmasta. Entinen Neuvostoliitto, entinen suurvalta, entinen yksi veljeskansa.

Meidän aikamme on katala. Tyhjä. Kaikkialta pursuu rättejä ja videonauhureita. Missä on suuri maa? Jos jotain tapahtuu, me emme nyt kyllä voita ketään. Eikä Gagarin lähde lentoon.

Miten venäläinen ihminen on erilainen kuin neuvostoliittolainen? En tiedä, mutta onko venäläinen sielukas, uskollinen ja hempeä? Ja neuvostoliittolainen on suurvaltalainen, voimakas ja veljellinen? 

Jos näissä kummassakin on jotain pahasti rikki, se on suuren johtajan kaipuu, ja se miten diktaattori ja eliitti taktikoi sodalla, markkinoilla, elintaso-ongelmilla, politiikalla ja ylipäätään ihmisillä. Tässä yhteiskunnassa kaksikin sukupolvea on niin kaukana toisistaan, etteivät sadat vuodet riitä. Tässä yhteiskunnassa entiset veljeskansat ovat niin kaukana toisistaan, etteivät kymmenet tuhannet kilometrit riitä.

Aleksijevitšin kokoelmassa hienointa on laaja maantieteellinen ja ajallinen skaala. Mittasuhteet mykistävät. Onhan se käsittämätöntä miten tuossa rajan takana on niin toisenlainen todellisuus. Ja se, mitä siellä on parissa vuosikymmenessä tapahtunut – ja jos ottaa mukaan globalisaation ja muun maailmanpolitiikan ei siinä tahdo ihmisen ymmärrys pysyä mukana.

Kaiken kokemansa keskellä sielukas venäläinen jaksaa kuitenkin muistuttaa kaikkein tärkeimmästä: "Ilman leipää voi elää, mutta ilman rakkautta ei mitenkään".