Ta-Nehisi Coates Vesitanssija – Orjuuden loppu on maaginen tarina, jossa vapaus ei ole yksinkertainen asia!

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija on tarina amerikkalaisen orjayhteisön traumoista, orjakaupan vaikutuksista sekä etelän ja pohjoisen aatteellisesta kahtiajaosta. Se on taas yksi lisätarina amerikkalaisen yhteiskunnan traagisimmista, ja ainakin itselle yksi amerikkalaisfiktiosta eniten lukemistani, aiheista. 

Ta-Nehisi Coates Vesitanssija.

Vesitanssijaa lukiessa ajattelin, että rotukysymys on vähän niin kuin maailmansodat – niitä ei voi kukaan koskaan kirjoittaa loppuun. 

Vesitanssija kertoo virginialaisesta tupakkaplantaasista ja Virginian tupakkateollisuuden hiipumisesta. Eletään 1800-lukua. Maa on köyhtynyt ja suuret perinteikkäät tilat rappeutuvat.

Plantaasiyhteiskunnat murenevat ja orjien perheet hajoavat, kun heitä myydään laumoittain Natcheziin. Myyminen ja perheiden menettäminen on orjan suurin pelko ja orjan todennäköinen kohtalo. Nämä kohtaukset ja niistä kerrotut tarinat ovat Vesitanssijan helmitarinoita. 

Entinen Virginia on katoamassa, ja aika yllättävästi menetetty paratiisi paitsi isännille myös orjille. Tässä tarinassa suru yhdistää.  

Muilta osin Vesitanssija kertoo Hiram Walkerin tarinan. Hiram on virginialaisen tupakkatilan valkoisen isännän ja mustan orjan poika. Tilalla asuu myös Maynard, isännän valkoihoinen poika ja perillinen. Poikia yhdistää äidittömyys ja sen aiheuttama tunnevamma. Hiramin äiti oli poismyytyjä. Maynardkin oli kasvanut äidittömänä luonnollisemmista syistä. Äidittömyyden ja yhteisen isän lisäksi heillä ei juuri muuta yhteistä olekaan.

Tupakkatilalla Hiram on osa tummaihoisen orjatyövoiman yhteisöä, mutta syntyperänsä takia hän tuntee ristiriitaista vetoa isäntäperheen elämään. Eikö olisi oikeudenmukaista, että hän olisi isännän poikana erityisasemassa? Varsinkin kun valkoihoinen poika Maynard on häntä kaikin tavoin lahjattomampi sekä muutoinkin selkärangaton renttu. Kun reteästi elävä Maynard kokee kovia jää auki, oliko tapaus sittenkään onnettomuus.  

Aikuisuuden lähestyessä Hiram alkaa ymmärtää, miten sortoon perustuva yhteiskunta murenee ympärillä ja tuo hänen kaltaisilleen vain lisää kärsimystä. Hiramin tarinassa oli tärkeää tämä: Sivistys ja oppi muuttavat ihmisiä usein niin, että elämästä aukeaa mahdollisuuksien maailma. Hiramista kasvaa yhteisön muutoksen avainhenkilö:

Olin koko ikäni halunnut päästä pois. Siinä ei ollut mitään omaperäistä...toisin kuin kaikki muut Locklessissä, minulla oli keino tehdä siitä totta. 

Paon teema ja mahdollisuudet aloittavat Vesitanssijassa uuden tarinan. On fyysisesti rankka ja häpäisyyn päättyvä pako. Sitten on vastarintaliike ja muiden pakojen mahdollistaminen. Vesitanssijan monipolvisen tarinan mielenkiintoisin vaihe on se, kun Hiramista tulee osa maanalaista liikettä, joka salakuljettaa orjia vapaaseen pohjoiseen. Yllättävä tieto siitä, että pohjoisesta löytyy täysin vapaita osavaltioita! Tarinaan tulee mukaan hieno naishahmo, maatilanomistaja Corinne, joka ovelasti seisoo plantaasiyhteiskunnan olkapäillä, mutta taitavasti pyörittää kulisseissa vastarintaliikettä.

Sitten on kanavointia, joka on jonkinlaista teleporttaamista. Kanavointi on sisäistä voimaa vähän niin kuin raamatullista voimaa, joka auttaa kävelemään vaikka vetten päällä, tai se auttaa metafyysisesti siirtymään paikasta toiseen.

Koska muista poiketen sinä näet joen ylittävän sillan...Etkä sinä vain näe siltoja, vaan voit ylittää ne, kulkea niitä pitkin ja ottaa mukaasi väkeä...Sitä on kanavointi. Monia siltoja. Monia tarinoita. Väylä joen yli.

Vesitanssijasta jäi mieleen tämä: Vapaus kutsuu, mutta vapaus ei aina ole aivan yksinkertainen asia.

Muutoin Vesitanssijasta jäivät mieleeni, valitettavasti, monet ongelmat. Jos kirjoittaa päähenkilövetoisen tarinan, kannattaako hänestä tehdä näin persoonaton? Jos valitsee näin merkityksellisen aiheen, onko toteutus onnistunut, jos sen alakuloa, ristiriitaisuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei koe millään tasolla?

Sama draaman puute vaivasi tarinankerrontaa. Tarinassa oli käännekohtia ja jännitettä, mutta kerronta eteni omassa maailmankaikkeudessaan laiskasti ja ilmavankepeästi. 

Vesitanssijasta on kerrottava myös, että Coates kirjoitti sen ainakin osittain maagisrealistisesti. Maagisen realismin idea on ainakin minusta se, että maaginen tuntuu vähintäänkin melkein realistiselta. Uskottavasti kokemukselliselta. Tältä tosin Coatesin valinta meni ohisektorille.