Andrés Neuman Vuosisadan matkustaja – Wandernburgiin voi jäädä loukkuun!

Andrés Neuman, Vuosisadan matkustaja.

Jos tehtävänä olisi etsiä Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja -romaanille kuvio tähtitaivaalta, valitsisin vaa'an. Vuosisadan matkustaja on nimittäin toisaalta ja toisaalta -kirja, joka jakaa mielipiteitä. Yhtäaikaa hämmentävä ja hämmästyttävä.

Genreltään Vuosisadan matkustaja edustaa eurooppalaista taidekirjallisuutta ja sopii hitaan kirjallisuuden ystäville. Ensimmäisen puolikkaan lukeminen, vaivaiset kolmisensataa sivua, eteni kuin ultramaraton räntäsateessa. Mutta loppua kohti taivas aukeni ja aurinko alkoi pilkotta - lukijan loppumatka taittui lentävin askelin.

Siispä: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, suosittelen sitkeää asennetta. Jos aloitit ja jätit kesken, kannattaa avata kirja keskeltä ja yrittää jatkaa sieltä uudelleen. Ja aina jos alkaa pitkästyttää, voi ihastella kirjan kantta, joka on itsessään taideteos.

Vuosisadan matkustajan päähenkilö on herra Hans. Salaperäinen matkailija, lukija, kirjailija ja kääntäjä. Hans saapui Wandernburgiin vain yöpymään, mutta pikavisiitti venyi vuoden mittaiseksi. Sillä vaikka Wandernburgiin on helppo saapua, sieltä on vaikea lähteä.

Wandernburg on kuin 1800-luvun EU:n parlamentti. Siellä kohtaavat ajan aatteet ja säädyt. Sivistynyt ja vapaamielinen Hans ei ole europoliitikko, mutta voisi hyvin olla, sillä hän julistaa ajatuksiaan wandernburgilaisille säätyyn katsomatta. Hansia inspiroivat syvälliset keskustelut ja radikaalit aatteet.

Luonnehtisin Vuosisadan matkustajaa keskusteluromaaniksi. Hansin asettuminen kaupunkiin käynnistää loputtoman vuolaan - ja ajoittain myös pitkästyttävän - moniäänisen seurustelun. Kyseessä on sikäli tyylipuhdas taideromaani, että sellaisen pystyy kirjoittamaan vain eurooppalaiseen filosofiaan, kulttuuri-, aate- ja kirjallisuushistoriaan syvällisesti perehtynyt ihminen.

Romaanin lukemista ei helpota yhtään Neumanin postmoderni tapa sijoitella kertomuksia kertomuksiin aina paikallispapin huolipäiväkirjoista päähenkilöiden kirjeisiin ja lukemattomiin kirjalainauksiin.

Vuosisadan matkustajassa ei ole varsinaista tarinaa vaan ainoastaan juonen tynkiä. Tässä kirjassa oikeastaan vain vuosi kuluu Wandernburgissa.

Wandernburgin salongeissa ja oluthuoneissa kohtaavat 1800-luvun vapaamieliset aatteet, mutta myös romantiikka, kansallismielisyys ja monarkismi. Avarakatseinen maailmanmatkaaja Hans hurmaa pikkukaupungin asukit sivistyksellä ja lukeneisuudella. Mies nauttii retorisista mittelyistä ja selviää niistä usein voittajana. Keskustelut täyttyvät ajan kirjallisista ja filosofisista suuruuksista, mutta mukaan mahtuu paljon viisastelua ja demagogiaa.

Käännös ei ole petturi eikä korvike, se on yksi tekijä muiden joukossa, yksi tönäisy lisää tekstiin, joka on jo vauhdissa, kuin hyppäisi liikkuviin vaunuihin.

Mutta ikävä tulee niitä aikoja, kun ihmisiä hurmattiin lukeneisuudella ja vaikutuksen saattoi tehdä sillä, että osasi vieraita kieliä ja pystyi kääntämään. Ja valtaa oli niillä, jotka osasivat lukea ja saivat viettää aikaa painetun sanan parissa.

Hitaasti viettelevä kirja alkaa herättää kiinnostusta siinä vaiheessa, kun Hansin elämässä ja ylipäätään kaupungissa alkaa tapahtua muutakin kuin salonkiseurustelua. Syntyy ihmissuhteita ja syttyy tunteita. Rikotaan soveliaisuussääntöjä ja tehdään rohkeita valintoja. Porvarissalongissa Hans kohtaa sielunkumppaninsa Sophien. Joka on valitettavasti jo varattu, vaikka pariskunta ei anna sen itseään loputtomiin estellä.

...tämä ei ole onnenpotku vaan pikemminkin rohkea teko, meidän rohkea tekomme. Sinä olisit voinut lähteä mutta jäit. Minä olisin voinut jättää sinut omaan arvoosi mutta tein kaikkea muuta. Tämä on kaikki tapahtunut vapaasta tahdosta...

Ja ah, Hansin ja Sophien suhde oli oikeasti ihana ja sydäntäsärkevä. Oi, miten romanttiselta tuntuikaan tapakulttuuri, jossa intiimeimmät keskustelut käydään kirjeillä. Ja jossa elämän tärkeimmät sanat eivät katoa bittiavaruuteen vaan jäävät vastaanottamatta mustasukkaisen sanasaattajan toimesta.

Miten outoja hyvästit ovat. Niissä on jotain hyytävää, kuoleman kaltaista, ja kuitenkin ne herättävät epätoivoisen elämisen halun.

Tämän aluksi etäännyttävän romaanin viimeisessä luvussa tuuli nousee ja nostattaa kyyneleet lukijan silmiin.

Pidin Hansista etenkin siksi, että hän selvästi liputti tasa-arvon puolesta sukupuoleen ja säätyyn katsomatta sekä rohkaisi naisia opin tiellä. Naislukíjana oli helppo samaistua Sophieen, älykkääseen ja sivistyneeseen nuoreen naiseen, jolle 1800-luvulla oli tarjota huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja kuin ikätoverilleen Hansille. Toiselle kääntäminen ja kirjoittaminen oli elämää, toiselle unelmaa.

Kirjailija Neuman oli nähnyt paljon vaivaa miettiessään Wandernburgia tapahtumapaikkoineen. Kaupunkia itseään ei löydy Euroopan kartalta, mutta fiktiivinen keskiaikainen kaupunki on hyvä näyttämö muutoksen ajalle - majatalon pitäjäkin on nimetty herra Zeitiksi. Neuman otti myös 1800-luvun tapakulttuurin vakavasti ja ehkäpä siksi kirjassa elettiin niin hidasta aikaa.

Mutta kaikkein hauskinta minulla oli silloin, kun kirjailija rikkoi tarkoituksellisesti tyylipuhdasta ajankuvaa heittäen väliin 2010-lukua. Näin villiksi henkilöt heittäytyivät vapaamielisyyden puuskissa ja kaikkein intiimeimpinä hetkinään. 

Vuosisadan matkustaja oli hidas viettelys. Kun alkukankeudesta päästiin, en enää malttanut laskea kirjaa kädestäni. Haluaisin sanoa, että rakastin tätä romaania ja sytyin sille täysin. Mutta tunnelma kirjan loputtua oli sietämätön, kun en pystynyt päättämään mielipidettäni. Taisin jäädä itsekin loukkuun sekä-että -maailmaan. Varmaankin sinne Wandernburgiin, josta näyttää lukijankin olevan vaikea irtaantua.