Isoa K:ta lukiessa joutuu, arvatenkin, aina välillä kärvistelemään itselle aivan vääränlaisten kirjojen parissa. Sellainen sattui nyt olemaan Ernesto Sábaton Sankareista ja haudoista.
 |
| Ernesto Sábato: Sankareista ja haudoista. |
Ehkä se on tämä Argentiina, joka ei sovi tunnelmiini. Melankolista hulluutta, ahdistunutta rakkautta. Pakkomielteitä, draamaa, tuskaa. Tiiviistikirjotettua ja möhkälemäistä. Kursiivehin kuorrutettujen sisäkkäistarinoiden surrealistista labyrinttiä. Sellaista lukemista kuin liimassa kävelisi.
Tai jospa se ongelma olen minä, oma elämäntilanteeni ja ikäni. Olisinko voinut rakastua kirjaan kahdenkympin kieppeillä? Hyvinkin olisin saattanut samaistua mystiseen Alejandraan [oi, miten kaunis nimi!], toinen minä elämässä ja toinen jo syntymästä asti tuolla puolen. Ja hassusti ihan ensisivuilla Martin tutustuu Alejandraan yllättävässä puistonpenkkikohtauksessa [niin déja vu -kohtaus, niinhän se alkoi minunkin pisimmälle edennyt romaaniyritelmäni!].
En tiedä kirjailija Sabaton iästä, mutta Sankareista ja haudoista on mieleltään nuoren miehen kirjoittama. Ahistaa kirjoittaakkaan tästä, pitäis olla paatoksellisempi, kun kuvailee tätä ylensyönyttä täytettyä kalkkunaa:
En ole niin paatunut, enhän, etten voisi sukeltaa nuoren rakkauden hulluihin maisemiin. Mutta sinne ei päästä Erneston kanssa - oi Haruki, tahdon sut takaisin [Norwegian wood]! Eikä sokeiden valtakuntaan mua saa johdattaa kukaan muu kuin maailmanparas José [Kertomus sokeudesta].
Annan Ernestolle kuitenkin kunniaa lauseiden kauneudesta. Niillä varmasti hurmasi viisikymmentä vuotta sitten monet tyttöset, oi, ne ovat aivan ihania:
Sabaton kirjasta jäävät mieleen linnat ja labyrintit. [Ja miksi mieleni taas vaeltaa toiseen mieheen, Franz Kafkaan, joka hoiteli metaforapuolen niin paljon paremmin?] Näiden lisäksi myös surrealistiset, alitajuiset jaksot sokeiden valtakunnassa. Ja sitten on argentiinalainen kulttuuri, josta Sábato kirjoittaa:
Tai jospa se ongelma olen minä, oma elämäntilanteeni ja ikäni. Olisinko voinut rakastua kirjaan kahdenkympin kieppeillä? Hyvinkin olisin saattanut samaistua mystiseen Alejandraan [oi, miten kaunis nimi!], toinen minä elämässä ja toinen jo syntymästä asti tuolla puolen. Ja hassusti ihan ensisivuilla Martin tutustuu Alejandraan yllättävässä puistonpenkkikohtauksessa [niin déja vu -kohtaus, niinhän se alkoi minunkin pisimmälle edennyt romaaniyritelmäni!].
En tiedä kirjailija Sabaton iästä, mutta Sankareista ja haudoista on mieleltään nuoren miehen kirjoittama. Ahistaa kirjoittaakkaan tästä, pitäis olla paatoksellisempi, kun kuvailee tätä ylensyönyttä täytettyä kalkkunaa:
- Ensin on Alejandran tarina. Alejandra ampuu isänsä ja polttaa itsensä ja kotinsa. Tämä on oikean elämän rikosuutinen, kirjailijan inspiraation lähde.
- Sitten on ensimmäinen osio Martinin näkökulmasta. Työläistaustainen nuorukainen ja varakas linnanneito – hullun rakkauden tarina poikaperspektiivistä.
- Martinin ja Alejandran tarinan kertaus arvatenkin nelikymppisen Brunon näkökulmasta. Bruno rakasti Alejandran äitiä, vaiko sittenkin Alejandraa, tai kumpaakin toisissaan.
- Olemosin suvun tarina. Itsensätuhoava suku, siirtymiä tarinoihin erilaisista artefaktoista kuten tauluista. Kenraalin rajusti kuvattu kuolema taistelussa, josta jää jäljelle pää Alejandran hullun isotädin huoneeseen säilytettäväksi.
- Vastustamattoman julmurin Fernandon tarina. Miestä polttaa sokeuden ja itsetuhon himo.
En ole niin paatunut, enhän, etten voisi sukeltaa nuoren rakkauden hulluihin maisemiin. Mutta sinne ei päästä Erneston kanssa - oi Haruki, tahdon sut takaisin [Norwegian wood]! Eikä sokeiden valtakuntaan mua saa johdattaa kukaan muu kuin maailmanparas José [Kertomus sokeudesta].
Annan Ernestolle kuitenkin kunniaa lauseiden kauneudesta. Niillä varmasti hurmasi viisikymmentä vuotta sitten monet tyttöset, oi, ne ovat aivan ihania:
Sillä ihmisten todellisuus vaihtuu joka hetki, ja me emme enää ole samanlaisia kuin hetki sitten...Ihminen voi rakastaa toista ihmistä ja sitten yhtäkkiä halveksia ja jopa vihata häntä...ja sen sijaan tuo toinen henkilö, jolle olemme sanoneet sen, luulee että se on totta, tulee aina olemaan ja on aina ollut.
Ja ompa Ernesto kirjoittanut kirjaansa mitä ihanimman runon siitä, kuinka sielu voi erinäisten siirtymien kautta päätyä lapseen, joka päätyy elämään aiemmat teot ja maineet, etäisen yksinäisyyden, unohtuneet raukkamaisuudet ja petturuuden hetket!Sabaton kirjasta jäävät mieleen linnat ja labyrintit. [Ja miksi mieleni taas vaeltaa toiseen mieheen, Franz Kafkaan, joka hoiteli metaforapuolen niin paljon paremmin?] Näiden lisäksi myös surrealistiset, alitajuiset jaksot sokeiden valtakunnassa. Ja sitten on argentiinalainen kulttuuri, josta Sábato kirjoittaa:
Me argentiinalaiset olemme pessimistisiä, koska meillä on suuret toiveiden ja illuusioiden voimavarat, sillä ollakseen pessimisti ihmisen on ensin toivottava jotain....maamme on täynnä ahdistuneita ihmisiä...argentiinalainen on tyytymätön kaikkeen ja tyytymätön itseensä, kostonhimoinen, täynnä katkeruutta, hän on dramaattinen ja väkivaltainen...täällä kaikki on nostalgista.
Ernesto hyvä: sinä tunsit kansasi ja sinä tungit sen kirjaasi. Omasta Skandinaviastani ja yli viidenkymmenen vuoden jälkeen en keksi ainoataan syytä, miksi kirja olisi kannattanut lukea. Epäilen vahvasti, että kirja on terapiaa – pakkomielteestä vapautumista – ei vahvasti omaäänistä kirjallisuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.