Don DeLillo Cosmopolis – Limusiinitoimisto Manhattanilla

Riskisijoittaja ja valkoinen, jatkettu limusiini. Yhden miehen liikkuva toimisto Manhattanilla. Limusiinin näyttöpäätteiden finanssidatassa hengittää biosfääri. Tärkeät kontaktit istahtavat pikapalaveriin nahkasohville. Analysoivat jenin ällistyttävää kurssinousua ja rekisteröivät ohimennen väkivaltauutisen jostain maailmankolkasta.

New York elää värikästä elämäänsä limusiinin ulkopuolella. Presidentin kulkue nollaa liikenteen peruslogiikan. Panssari-ikkunoiden takana automutantti törmää anarkistien antikapitalistiseen mielenosoitukseen, ja myöhemmin raplegendan hurmioituneeseen hautajaissaattueeseen. Tavallinen keskiluokka jonottaa nöyrästi teatteriesitysten alennuslippuja.

Don DeLillon Cosmopolis on kirja kaikkivoipaisuudesta ja sen rajoista. Vasta 28-vuotias monimiljonääri Eric Parker on uuden vuosituhannen ikoni, joka elää merkityksellisten nanosekuntien elämää. "Hän ei loppuisi kuollessaan. Maailma loppuisi." Sekunnin osien ajanlaskussa Cosmopoliksen kesto, yksi huhtikuinen päivä vuonna 2000, on ikuisuus. 

Don DeLillo. Cosmopolis.

Cosmopolis on pirstaleinen, juoneton kirja. Mikäli juonena ei pidä Ericin tavoitetta ehtiä päivän aikana parturiin. Enemmän kirjasta kertovat teemat: valta, väkivalta, seksi, teknologia, nykykulttuuri, pörssimaailma ja kapitalismin vastavoimat. Cosmopoliksen maailma on itsekeskeinen, laskelmoiva ja uhkarohkea: "perääntyminen on lainaus toisten ihmisten elämästä".

Cosmopoliksesta ei voi kirjoittaa ilman Eric Parkeria. Parker uhoaa saavutuksia, seksuaalista voimaa ja testosteronia. Kylmäpäistä riskisijoittajaa on vihattu ja inhottu. "Sinä hankit informaatiota ja muutat sen joksikin ällistyttäväksi ja hirveäksi", kiteyttää vaimo miehensä elannon. Parkeria on kuitenkin turha kammoksua. DeLillo ei kirjoittanut hänestä sympaattista samaistumiskohdetta. Painvastoin, Parker on epähenkilö, johon on sullottu kaikki  nousukkaan tunnuspiirteet. Jos Parker kirjoitettaisiin suomeksi, keneksi hän kääntyisi?

Parkeria itseään kiinnostavampaa kirjassa on Parkerin kosmopolis. Siitä maailmasta puuttuu pysyvyys. Ennustettavia trendejä ei ole, on vain umpimähkäisiä ilmiöitä. Kun kaikki on saavutettu, valinta on mahdoton: "Kuinka voi ottaa askeleen johonkin suuntaan, jos kaikki suunnat ovat yhtä ja samaa?".

DeLillo on luonut limusiinista turvasataman panssarilaseineen ja turvamiehineen. Sieltä ei tarvitse poistua edes wc:hen. Limusiinin ulkopuolella, oikeassa maailmassa, tuhoudutaan yksi kerrallaan. Itsetuhoinen tunnelma vetää puoleensa seikkailunhaluista Parkeria, joka ensin menettää jenikeinottelussa omaisuutensa ja sitten joutuu silmätysten oman kohtalonsa kanssa. Pitkän päivän yötä ei enää välttämättä seuraa uusi aamunnousu: Kauhukuvassaan Parker näkee itsensä "vain puuteroituna ruumiina muumisarkussa, jota he kaikki olivat vihdoin saaneet syyn pilkata."

Luettuni nyt neljä [aiemmin Valkoinen kohina, Omegapiste, Putoava mies] DeLilloa, alan päästä mukaan imuun. DeLillo kirjoittaa timantinkirkkaalla tyylillä, häikäisevästi. Parkerin ja hänen lähipiirinsä puheet ovat kiteytyneitä viisauksia, vailla kontekstia tai merkityksellisyyttä. Sijoittamisen idea on sen arvo, ei se, mitä sillä hankitaan. Toiminnan maailmassa epäileminen olisi saattanut vaatia enemmän rohkeutta kuin toimiminen. Symmetrian sijasta kannattaa etsiä epäsymmetriaa, poikkeusta. Puheen merkitys ei ole siinä, mitä se voisi tarkoittaa, vaan puheen tuotannossa, sanamarkkinavirrassa. Ja eniten naurattaa kaikkia, sekä lukijaa että "parkerilaisia", se kun rotasta tuli rahayksikkö.

Cosmopolis, kuten kaikki erinomaiset kirjat, herättää ristiriitaisia tunteita. Englanninkielisissä kritiikeissa sitä verrataan ylistettyyn Underwoldiin [Alamaailma], joka en ole lukenut. Joten tiedoksi: jos Alamaailma onnistuu olemaan Cosmopolista parempi kirja, loppuvat numerot asteikkoni yläpäästä.