Don DeLillo Valkoinen kohina – Kenelle kuuluu kuolema, kuka sitä pelkää eniten?

Don DeLillo: Valkoinen kohina.

Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Monet nuoret amerikkalaiskirjailijat – kuten Bret Easton Ellis – kokivat  löytäneensä esikuvansa ja DeLillo nostettiin yhdeksi kiinnostavimmista amerikkalaisista postmodernisteista. Kirjailijaksi, joka ottaa aiheensa elämästään ajasta ja pöllyttelee osuvasti amerikkalaista kulutusyhteiskuntaa.

Postmodernin DeLillon tarinasta tekee tasojen leikki: peruselämällä on pinta ja tarina, ja sen alta on etsittävä muita tarinoita. Sellaista on valkoinen kohina, joka sisältää satunnaisesti kaikkia taajuuksia.

Valkoinen kohina käsittelee kahta 1980-luvun massakulttuurin ikonia: televisiota ja supermarkettia. Vaikuttaa pelottavasti kahdeksankymmenlukulaiselta ja kulttuurintutkimukselta. Ja kun vielä kansikuvassa kohisee televisio, mietityttää, olisikohan tämä kirja pitänyt lukea viime vuosituhannella. Ja onhan se  varmasti fiktiota?

Ilokseni huomaan, että valkoista kohinaa löytyy 2010-luvultakin. Helpottaa, kun ylittää ne kohdat, joissa analysoidaan television mahdollisia vaikutuksia jälkikasvun psyykkiseen ja fyysiseen kehitykseen [korvaan televisio-sanat mielessäsi pleikkareina tai muina pääätelaitteina] tai kerrotaan supermarketin hyllyjärjestyksestä. Siihen muuten koko kirja päättyy, supermarketin niin ärsyttävästi muuttuneeseen hyllyjärjestykseen. Kassat on varustettu uusilla laserlukijoilla, jotka paljastavat kulutustuotteiden kaksoissalaisuudet. Huh, mitähän mieltä DeLillo olisi asiakastietokannoista ja personoidusta markkinoinnista.

DeLillolla on tapana sijoittaa tarinansa selvästi rajattuun maisemaan. Valkoisen kohinan tapahtumapaikaksi on valittu opiskelijakampus keskilännessä. Paikassa, joka tarjoaa minimaalisen määrän ärsykkeitä, voi tutkia kulttuuriobjekteja rauhassa ilman kilpailevien aktiviteettien uhkaa. Kampus on nimeltään Kukkulan college, ja siellä asustaa ja opettaa yliopistomies Jack perheineen.

Valkoista kohinaa on kuvattu veijarimaiseksi komediaksi. Mietin, olemmeko lukeneet samaa kirjaa? Aiheet olivat vakavia: kuolemanpelkoa, kulutusyhteiskuntaa, ekokatastrofeja ja psyykelääkkeitä.

Valkoista kohinaa voi helposti lukea tragediana. Sellaiselta se varmasti tuntuukin niistä, jotka kärsivät kuolemanpelosta. Pelko voi kutistaa elämän kuoleman odotustilaksi. Kirjassa kuoleman pauloissa on enemmän tai vähemmän jokainen. Odottamattomimmin siihen sairastuu elämäniloisin ja maanläheisin, Jackin vaimo Babette. Hän koettaa päästä eroon kuolemanpelosta ryhtymällä psyykelääkkeen testihenkilöksi. Ja kun se ei auta, unohtuu vaimoparka kovin usein tuijottelemaan vaitonaisena ikkunoista kaus hiljaisuuteen.

Kuolema tulee kaikkien kotiovelle, kun lähistöllä rikkoutuneesta rautatievaunusta pääsee ilmoille myrkyllinen kaasupilvi, "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma". Perhe nimeltä Gladneyt lähtee pakoretkelle evakuointikeskukseksi muutettuun partioleiriin. Toisen epäonni on toisen onni. Partioleirillä perheen sosiaalisesti epävarma, älyllisesti varhaiskypsä esikoinen, kokee elämänsä huippuhetket kunnioitettuna myrkkypilviteoreetikkona. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuolema tulee vastaan melkein joka toiselta sivulta: liikenneonnettomuudet surmaavat, kaduilla liikkuu aseita, kouluissa tehdään evakuointiharjoituksia ja ihmiset ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi katastrofipartioihin.

Valkoisen kohinan hiiri on kuolemanpelko ja kissa kuolema. Jokainen tahtoisi mieluummin olla kissa kuin hiiri, mutta jotenkin olisin toivonut, että Jack olisi herrasmiesmäisesti lahjoittanut kuolemanpelon vaimolleen. Tai käykö niin, että ensimmäisenä menehtyy kaikkein nuorin, pikkuinen kolmipyörällä ajeleva Wilder – perheen suojelusenkeli?

Jos olisin kirjailija ja etsisin esikuvia, lukisin DeLilloa ainakin dialogien takia. Valkoisen kohinan kulttuuritutkijoiden sanamiekkailu on yksinkertaisesti upeaa. Eikä haittaa edes se, että Kukkulan collegen tutkijakerman tutkimuskohteet ovat poikkeuksellisen omintakeisia. Jackin tieteenala on Hitler-tutkimus ja paras ystävä Myrray on kiinnostunut Elviksestä. Jack ja Murray käyvät katsastamassa  Amerikan kuvatuinta latoa: "Me emme ole täällä vangitsemassa kuvaa, me olemme täällä ylläpitämässä sitä". Tai keskustelevat kuolemanpelosta: "kuolema on Tiibetissä taidetta...Täällä me emme kuole, me ostamme. Mutta ero on vähäisempi kuin luuletkaan."

Kaiken kuoleman ja jälkeen Valkoisesta kohinasta jää mieleen jotain hyvin lämmintä. Pohjimmiltaan kirja oli kovin hellyttävä kuvaus perherakkaudesta. Jack, Babetten ja kaikista aiemmista suhteista peräisin olevat lapset välittävät toisistaan vahvasti ja keski-ikäisen pariskunnan välillä huokuu ihontuntuinen lämpö.

Valkoinen kohina ei onneksi ollut vain aikakautensa helmi. Mutta onko siitä klassikoksi selviää, jos lukee kirjan uudelleen kolmenkymmenen vuoden päästä. Siis mikäli on yhä hiiri, jota kissa-kuolema ei ole napannut.

Tähdet kirjalle GoodReadsissa: 3 of 5 stars >>