Taas on syytä juhlaan: löysin uuden kirjailijan, Jennifer Eganin, ja nautin jokaisesta sekunnista, jonka Sydäntornin lukeminen kesti! Jennifer Egan on taituroinut kirjastaan bravuurit ansaitsevan kirjoittamisteknisen taidonnäytteen, ja sisällyttänyt siihen supervetävän tarinan.
Luin Sydäntornin salamavauhdilla. Näin siitä unta. Huomasin miettiväni sitä kesken palaverin tai keskustelun. Olin löytänyt ahmimisromaanin, jonka takia olin valmis varastamaan lukuaikaa vaikka vaihtamalla kelloni aikavyöhykettä.
Hurraan sille, kuinka hienosti Egan
Tarinan alussa lukija tutustuu ikinuoreen metroseksuaaliin Dannyn, joka chillailee Ison Omenan humussa. Hienoista aallonpohjavaihetta elämässään viettävä Danny tarttuu Howard-serkkunsa tarjoukseen lähteä restauroimaan satulinnaa jonnekin päin Itä-Eurooppaa.
Howardin ajatuksena on kunnostaa massiivisesta linnakompleksista retriittihotelli. Miljoonakaupungin vilinään tottuneellea Dannylle muurien ympäröimä Sydänlinna ei tarjoile rauhaa vaan pikemminkin kafkamaista ahdistusta. Tapaturma-altis serkkupoika kokee fyysisestikin kovia, minkä ohella tuskaa lisää offline-elämä lapsihäiriköineen. Kummitteleeko goottilinnan raunioissa ja mitä on mielessä lähes satavuotiaalla, sydäntorniin linnoittautuneella paronittarella? Lisäksi serkusten välillä on suuri salaisuus, iso möykky lapsuuden traumaa. Siitä ei puhuta, mutta ketä se vaanii?
Elämässä voi olla hetkiä, jolloin pahimmatkin virheet annetaan anteeksi. Näin käy Dannylle, joka pelastaa Sydäntornin labyrinteistä serkkunsa Howardin ja koko restauroijajoukkion. Sovinnon lumo sammuu liian pian, kun esiin nousee jo aiemmin itsestään merkkejä antanut nimetön, vankeustuomiota kärsivä minäkertoja Ray.
Itä-Eurooppa jää taakse ja lukija siirtyy seuraamaan pienieleistä tarinaa vangin ja kirjallisuusopettajan suhteesta. Vanki kirjoittaa tarinaa sydäntornista, omassa kivilinnassaan. Ei välttämättä lahjakkuudesta tuottaa suurta kirjallisuutta vaan tarpeestaan solmia ihmissuhde opettaja-Hollyyn. Eganin tarina punoo kokoon vailla tulevaisuutta olevan ihmissuhteen kauniisti ja vilpittömästi.
Loppua kohti tarinapiiri pienenee ja Egan näyttää, kuinka ihmisen sisin – Hollyn tarina – avataan sydäntäsärkevän vahvasti. Siinä pinta rapisee ja aidon ihmisen tahdonvoima ja rajalliset voimavarat nostavat palan kurkkuun. Silloin muistuivat mieleeni Jayne-Anne Phillipsin elämänkokoiset naishahmot, vaikkapa Kiuru ja Termiitti.
On kokemus nimeltä mato. Se on kalvava voima, pahanlaatuinen, se kovertaa meitä sisältäpäin.
Ja sitten on alto. Sellainen hetki kun muodostuu yhteys itsen ja maailmankaikkeuden välille.
Tätä herkkua on saatava pian lisää! Tai kuten Egan ehdottaa loppuvinkiksi: kun innostus saa rintasi repeämään, sulje silmäsi ja sukella.
Luin Sydäntornin salamavauhdilla. Näin siitä unta. Huomasin miettiväni sitä kesken palaverin tai keskustelun. Olin löytänyt ahmimisromaanin, jonka takia olin valmis varastamaan lukuaikaa vaikka vaihtamalla kelloni aikavyöhykettä.
 |
| Jennifer Egan. Sydäntorni. |
- vaihtoi päähenkilöä ja minä-kertojaa.
- tuotti dialogia. Perinteisen dialogin lomaan oli rakennettu puheenvuoroja ilman osoitinta, minkä lisäksi Egan loi kaksoispistettä käyttäen omaperäisen tavan toteuttaa dialogi.
- nosti ja laski tarinan intensiteettiä ja volyymiä.
- vaihtoi tyylilajia parodiasta fantasiaan ja tragediaan.
Tarinan alussa lukija tutustuu ikinuoreen metroseksuaaliin Dannyn, joka chillailee Ison Omenan humussa. Hienoista aallonpohjavaihetta elämässään viettävä Danny tarttuu Howard-serkkunsa tarjoukseen lähteä restauroimaan satulinnaa jonnekin päin Itä-Eurooppaa.
Howardin ajatuksena on kunnostaa massiivisesta linnakompleksista retriittihotelli. Miljoonakaupungin vilinään tottuneellea Dannylle muurien ympäröimä Sydänlinna ei tarjoile rauhaa vaan pikemminkin kafkamaista ahdistusta. Tapaturma-altis serkkupoika kokee fyysisestikin kovia, minkä ohella tuskaa lisää offline-elämä lapsihäiriköineen. Kummitteleeko goottilinnan raunioissa ja mitä on mielessä lähes satavuotiaalla, sydäntorniin linnoittautuneella paronittarella? Lisäksi serkusten välillä on suuri salaisuus, iso möykky lapsuuden traumaa. Siitä ei puhuta, mutta ketä se vaanii?
Elämässä voi olla hetkiä, jolloin pahimmatkin virheet annetaan anteeksi. Näin käy Dannylle, joka pelastaa Sydäntornin labyrinteistä serkkunsa Howardin ja koko restauroijajoukkion. Sovinnon lumo sammuu liian pian, kun esiin nousee jo aiemmin itsestään merkkejä antanut nimetön, vankeustuomiota kärsivä minäkertoja Ray.
Itä-Eurooppa jää taakse ja lukija siirtyy seuraamaan pienieleistä tarinaa vangin ja kirjallisuusopettajan suhteesta. Vanki kirjoittaa tarinaa sydäntornista, omassa kivilinnassaan. Ei välttämättä lahjakkuudesta tuottaa suurta kirjallisuutta vaan tarpeestaan solmia ihmissuhde opettaja-Hollyyn. Eganin tarina punoo kokoon vailla tulevaisuutta olevan ihmissuhteen kauniisti ja vilpittömästi.
Loppua kohti tarinapiiri pienenee ja Egan näyttää, kuinka ihmisen sisin – Hollyn tarina – avataan sydäntäsärkevän vahvasti. Siinä pinta rapisee ja aidon ihmisen tahdonvoima ja rajalliset voimavarat nostavat palan kurkkuun. Silloin muistuivat mieleeni Jayne-Anne Phillipsin elämänkokoiset naishahmot, vaikkapa Kiuru ja Termiitti.
On kokemus nimeltä mato. Se on kalvava voima, pahanlaatuinen, se kovertaa meitä sisältäpäin.
Ja sitten on alto. Sellainen hetki kun muodostuu yhteys itsen ja maailmankaikkeuden välille.
Tätä herkkua on saatava pian lisää! Tai kuten Egan ehdottaa loppuvinkiksi: kun innostus saa rintasi repeämään, sulje silmäsi ja sukella.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.