Mustavarjoinen maisteri

Sōseki Natsumen Kokorolla on ensi vuonna juhlavuosi: kirja on kirjoitettu sata vuotta sitten. Isoisäikään ehtinyt teos muotoutuu hitaasti kuin banzaipuu. Kovin monihaaraista tuotosta siitä ei kasva, mutta Natsume on sen verran tarkka sanoissaan ja tarinansa yksityiskohdissa, että loppuratkaisua joutuu odottamaan kärsivällisesti loppuun saakka.

Kokoro kertoo kahden, hyvin eri-ikäisen miehen suhteesta. Toinen on kertomuksen alussa nuori lukiolainen, toinen häntä selvästi vanhempi. Kumpikin jää vaille oikeaa nimeä, mutta nuorempi päättää kutsua vanhempaa Senseiksi, jonka suomentaja kääntää maisteriksi. Senseiksi kutsutaan oppineita ja kunnioitettuja ihmisiä. Monien muiden kielien käännöksessä Sensei on osuvasti jätetty kääntämättä.

Soseki Natsume: Kokoro.

Kokorossa [joka tarkoittaa ajattelevaa ja tuntevaa sydäntä] on kolme erillistä lukua: Maisteri [Sensei] ja minä, Vanhempani ja minä sekä viimeinen ja laajin Maisterin viimeinen kirje.

Kaksikon suhde mietityttää. Aloitteen tekee nuorempi, joka iskee silmänsä maisteriin uimarannalla. Sitkeän piirityksen jälkeen suhteesta syntyy eräänlaista ystävyyttä: tiivistahtista, mutta varauksin etenevää. Henkilöiden välissä on helppo huomata selvää homoseksuaalista kiinnostusta. Silti se, onko suhde sydänystävyyttä, oppimestarisuhde vai rakkautta jää lukijan päätettäväksi.

Arvoituksellisuuden auralla varustettu Sensei on toimeton aviomies, joka vaikenee itsestään. Kerran kuussa hän käy yksinään haustausmaalla. Lukeneelta vaikuttavan miehen koti pursuaa kirjoja, joita ei tosin lueta. Hän ei käy töissä, mutta tulee toimeen ihan mukavasti. Hän on aviossa, jossa kumpikin puoliso rakastaa toisiaan poikkeuksellisen paljon, mutta jota ei siltikään voi kutsua rakkausavioliitoksi. Nykyhetken lisäksi Senseillä on selvästikin menneisyys, mustan varjon salaisuus. Arveluita herättää miehen lempipuheenaihe, kuolema ja sen kohtalonomaisuus.

Vaiteliaan Sensein menneisyys näyttää jäävän ikuiseksi salaisuudeksi, kun nuorimies joutuu lähtemään Tokiosta kotiseudulle isänsä kuolinvuoteelle. Kotona nuorukaista ahdistaa iänikuinen sukupolvien taakkaa: pitäisi huolehtia vanhemmista ja toisaalta etsiä ammatti. Eivät taida kaikki asiat muuttua sadassakaan vuodessa:

On hyvin nöyryyttävää joutua vastaamaan 'en tiedä', kun ihmiset kysyvät mitä nuorin poikani yliopistosta päästyään tekee. "Ennen vanhaan lapset huolehtivat vanhemmistaan, mutta nykyään he ovat vain vanhempiensa niskoilla.

Nuoriherra ei oikein jaksa ajatella tulevaisuutta, maisteria sitäkin enemmän:

Minusta katsottuna häntä verhosi hämärä, ja minun oli päästävä tuon hämärän läpi, nähtävä hänet kirkkaasti, muuten en saisi mieleni rauhaa. Ajatus siitä että välini häneen katkeraisivat oli hyvin tuskallinen.

Kirjan kolmas luku on omistettu maisterin pitkälle ja perusteelliselle kirjeelle, kuolinviestille, joka sisältää odotetun elämänkerran. On ollut ystävyyttä, varallisuutta ja rakkautta, mutta kaiken tämän on myrkyttänyt maisterin kaksinaamaisuus. Useimmat meistä kykenevät antamaan itselleen anteeksi. Sensei ei kuulu meihin vaan sairastuu depressioon. Mielen sairaus ja kyvyttömyys nauttia elämästä ajaa miehen itsemurhafantasioihin.

Sensein viimeiset sanat nuoremmalle, ainoalle elävälle ystävälle ovat moniselitteiset:

Nyt olen repinyt sydämeni auki ja annan vereni huuhtoa kasvojasi. Ja jos uusi elämä on asettunut rintaasi siloin kun sydämesi lakkaa lyömästä, olen onnellinen.

Puhdistavaa vai jotain aivan muuta? Näkikö hän miehessä nuoren itsensä ja heitti hyväkstiksi suojattinsa ylle maailman pimeän varjon?

Natsume on tutunoloinen Ison K:n japanilaiskirjailija. Hänen vajavaiset hahmonsa elävät suljetuissa yhteisöissä, pienten eleiden, mutta uhmakkaiden ratkaisujen elämää.

**
Huomasin, että myös Kokoro on filmattu: ensin vuonna 1955 ohjaajana Kom Ichikawa ja myöhemmin 1973 Kaneto Shindon toimesta.