Arvostamasi ihmisen word-of-mouth on tunnetusti tehokas suosittelukanava. Kuuntelin muutama viikko sitten Norwegian Woodin ylistystä ja päätin lukea Haruki Murakamilta romaanini numero kaksi. Siitä huolimatta, että uhkasin joku vuosi sitten melkein ensimmäisessä blogipostauksessani viskata Sputnikin ulkoavaruuteen.
Norwegian Woodia kirjoittaessa neljääkymmentä lähestyvä Murakami siirtyy ajassa taaksepäin parikymppisten maailmaan. Hän tekee sen niin oivaltavasti, että kirjailijasta muodostuu kansainvälinen tähti ja kirjasta hitti. Haltioituneet japanilaisnuoret menevät vielä pidemmälle: kultti on syntynyt.
Norwegian Woodin hyvinkin kulttuurisidonnaisista tapahtumista huolimatta Murakami onnistuu tavoittamaan universaalin nuoruuden hämmingin ja epävarmuuden. Jos et laillani enää ole parikymppinen ennustan, että vaivut kirjaa lukiessasi omiin hauraanherkkiin nuoruusmuistoihisi. Millaista oli, kun sinä täytit kaksikymmentä? Harhailitko upottavassa suossa, jota kutsutaan elämäksi, vai oliko polkusi jo siinä vaiheessa selkeä ja johdonmukainen?
Norwegian Woodia on pakko kutsua helposti luettavaksi kirjaksi. Kerronta on realistista ja toteavaa, eikä vaikeita diskurssi- tai rakennekokeiluja harrasteta. Siinä, missä samaa lajityyppiä kerronnalta ja tarinalta edustava Brooklyn sortui naivismiin, Norwegian Wood yltää kirjalliseksi tapaukseksi.
Norwegian Woodin teemoja ovat henkinen ja ruumiillinen yksinäisyys ja kuoleman viettelys. Niiden kanssa kamppailee draamaopiskelija, päähenkilö Toru Watanabe.
Nuoren Torun elämä heiluu kahden todellisuuden ja kahden naisen välissä. Kirjassa astutaan toistuvasti sisään Narnian portista ja ihmetellään, kumpi maailma on todellisempi.
Ensin on hauras ja vajavaisuuden tunteen vaivaama Naoko. Naokon kanssa elämä on epämääräistä harhailua Tokion kaduilla, myöhemmin parantolaksi kutsutun mielisairaalan eristyksissä vuoristokylässä.
Torun toinen maailma kuuluu aistikkaalle ja elämännälkäiselle Midorille. Midorin maailmassa, ja Tokion opiskelijayhteisössä kaikkinensa, eletään vuotta 1969, vapaudutaan seksuaalisesti, pukeudutaan provosoivasti tai innostutaan vasemmistolaisuudesta. Vieraillaan aikuisten lelukaupoissa, käydään sadomasokistisissa yöleffoissa ja ollaan humalassa 24/7 Shibuyan tai Shinkujan baareissa.
Naokon maailmaa maalaavat syksyynkääntyvien vuorien vihreys, poutaheiniä heiluttava tuulenvire, valkoiset pilvenjuovat jäänsinisellä taivaalla. Hän on hiussolkea hypistelevä, lähes sanaton tyttönen, joka kykenee ilmaisemaan itseään satunnaisesti ryöpsähtelevin, itkunsekaisin monologein. "Minä olen oikea, elävä tyttö, jonka suonissa virtaa oikeaa, elävää verta", huutaa Midori vastaan.
Torun suuri dilemma koskee valintaa lihan ja veren tai sielukkuuden ja ei-ruumiillisen rakkauden välillä. Ilman valintaa on tarjolla puolielämä, painoton tila ja yksinäisyys, se kaikkein surullisin kohtalo. Tilanne saattaisi jäädä ratkaisemattomasti ilman Naokon auttavaa kättä, julmaa vai helpottavaa, en tiedä.
Niin. Kuolema ja itsemurha ovat pakollinen osa Norwegian Woodin tarinaa. Kuolema leijuu eteerisen Naokon yllä kuin alati liikehtivä, himmenevä ja taas uhkaavaksi kasvava varjo. Jo nuorena itsemurhan tekivät sekä Naokon poikaystävä että isosisko eikä Naoko itsekään tunnu täysin olevan elävien maasta. Kuolemalla on sijansa myös Midorin elämässä. Midori hoitaa kuolevaa isäänsä ja on kohta jäämässä orvoksi, mutta on valmis jatkamaan omaa elämäänsä kiihkeästi.
Japanilaisessa kulttuurissa kuolema yritetään pitää kulisseissa, poissa silmistä ja pienet hautajaiset suojaavat oma käden kautta kuolleiden perheitä julkiselta häpeältä. Ehkä yksi osa Murakamin legendaa onkin se, että hän auttaa kurkistamaan näihin kulisseihin.
Murakamin teos pysyy eheänä siksikin, että mukaan on valittu vain muutamia henkilöitä, jotka edustavat japanilaisen kulttuurin eri kerroksia. Kämppäkaveri Kamikaze kunnioittaa kurinalaista elämäntyyliä. Laskelmoiva ja kaihtamaton Nagasawa opiskelee oikeustiedettä ja raivaa tiensä ulkoministeriön huippuvirkoihin. Tärkeä henkilö on myös Naokon parantolaystävä Reiko, pianisti ja kitaristi, jolla on oma järkyttävä elämänkaarensa, mutta joka lukijan riemuksi saa repäistyä itsensä parantolasta elävien maailmaan.
Musiikki, sekin on kirjassa tärkeää, niin kuin nuoruudessa yleensä. Naoko rakastaa Beatlesia ja Norwegian Woodia, josta tulee pariskunnan tunnuskappale ja kirjan nimi. Norwegian Wood, se on harhailua synkässä metsässä, josta ei ole paluuta.
**
Norwegian Woodia lukiessani mietin, kuinka täydellisesti elokuvattavaa kirjaa olin lukemassa. Ja olihan se elokuva tehty, vuonna 2010, ohjaajana Vihreän papaijan tuoksusta tunnettu Tran Anh Hung. Katsoin elokuvan saman tien. Se noudatti uskollisesti tarinaa, tosin osa oli pakko pituuden vuoksi leikata pois, ja kuvitti tapahtumapaikat taidokkaasti. Suosittelen kaikille esteetikoille. Mutta itse ihmissuhteet ja kuohuva Tokio oli joko unohdettu tai kuvattu niin lakonisesti, etten tunnistanut elokuvasta omia tunnelmiani. Trailerin voi katsoa YouTubesta >>.
 |
| Haruki Murakami. Norwegian Wood. |
Norwegian Woodin hyvinkin kulttuurisidonnaisista tapahtumista huolimatta Murakami onnistuu tavoittamaan universaalin nuoruuden hämmingin ja epävarmuuden. Jos et laillani enää ole parikymppinen ennustan, että vaivut kirjaa lukiessasi omiin hauraanherkkiin nuoruusmuistoihisi. Millaista oli, kun sinä täytit kaksikymmentä? Harhailitko upottavassa suossa, jota kutsutaan elämäksi, vai oliko polkusi jo siinä vaiheessa selkeä ja johdonmukainen?
Norwegian Woodia on pakko kutsua helposti luettavaksi kirjaksi. Kerronta on realistista ja toteavaa, eikä vaikeita diskurssi- tai rakennekokeiluja harrasteta. Siinä, missä samaa lajityyppiä kerronnalta ja tarinalta edustava Brooklyn sortui naivismiin, Norwegian Wood yltää kirjalliseksi tapaukseksi.
Norwegian Woodin teemoja ovat henkinen ja ruumiillinen yksinäisyys ja kuoleman viettelys. Niiden kanssa kamppailee draamaopiskelija, päähenkilö Toru Watanabe.
Nuoren Torun elämä heiluu kahden todellisuuden ja kahden naisen välissä. Kirjassa astutaan toistuvasti sisään Narnian portista ja ihmetellään, kumpi maailma on todellisempi.
Ensin on hauras ja vajavaisuuden tunteen vaivaama Naoko. Naokon kanssa elämä on epämääräistä harhailua Tokion kaduilla, myöhemmin parantolaksi kutsutun mielisairaalan eristyksissä vuoristokylässä.
Torun toinen maailma kuuluu aistikkaalle ja elämännälkäiselle Midorille. Midorin maailmassa, ja Tokion opiskelijayhteisössä kaikkinensa, eletään vuotta 1969, vapaudutaan seksuaalisesti, pukeudutaan provosoivasti tai innostutaan vasemmistolaisuudesta. Vieraillaan aikuisten lelukaupoissa, käydään sadomasokistisissa yöleffoissa ja ollaan humalassa 24/7 Shibuyan tai Shinkujan baareissa.
Naokon maailmaa maalaavat syksyynkääntyvien vuorien vihreys, poutaheiniä heiluttava tuulenvire, valkoiset pilvenjuovat jäänsinisellä taivaalla. Hän on hiussolkea hypistelevä, lähes sanaton tyttönen, joka kykenee ilmaisemaan itseään satunnaisesti ryöpsähtelevin, itkunsekaisin monologein. "Minä olen oikea, elävä tyttö, jonka suonissa virtaa oikeaa, elävää verta", huutaa Midori vastaan.
Torun suuri dilemma koskee valintaa lihan ja veren tai sielukkuuden ja ei-ruumiillisen rakkauden välillä. Ilman valintaa on tarjolla puolielämä, painoton tila ja yksinäisyys, se kaikkein surullisin kohtalo. Tilanne saattaisi jäädä ratkaisemattomasti ilman Naokon auttavaa kättä, julmaa vai helpottavaa, en tiedä.
Niin. Kuolema ja itsemurha ovat pakollinen osa Norwegian Woodin tarinaa. Kuolema leijuu eteerisen Naokon yllä kuin alati liikehtivä, himmenevä ja taas uhkaavaksi kasvava varjo. Jo nuorena itsemurhan tekivät sekä Naokon poikaystävä että isosisko eikä Naoko itsekään tunnu täysin olevan elävien maasta. Kuolemalla on sijansa myös Midorin elämässä. Midori hoitaa kuolevaa isäänsä ja on kohta jäämässä orvoksi, mutta on valmis jatkamaan omaa elämäänsä kiihkeästi.
Japanilaisessa kulttuurissa kuolema yritetään pitää kulisseissa, poissa silmistä ja pienet hautajaiset suojaavat oma käden kautta kuolleiden perheitä julkiselta häpeältä. Ehkä yksi osa Murakamin legendaa onkin se, että hän auttaa kurkistamaan näihin kulisseihin.
Murakamin teos pysyy eheänä siksikin, että mukaan on valittu vain muutamia henkilöitä, jotka edustavat japanilaisen kulttuurin eri kerroksia. Kämppäkaveri Kamikaze kunnioittaa kurinalaista elämäntyyliä. Laskelmoiva ja kaihtamaton Nagasawa opiskelee oikeustiedettä ja raivaa tiensä ulkoministeriön huippuvirkoihin. Tärkeä henkilö on myös Naokon parantolaystävä Reiko, pianisti ja kitaristi, jolla on oma järkyttävä elämänkaarensa, mutta joka lukijan riemuksi saa repäistyä itsensä parantolasta elävien maailmaan.
Musiikki, sekin on kirjassa tärkeää, niin kuin nuoruudessa yleensä. Naoko rakastaa Beatlesia ja Norwegian Woodia, josta tulee pariskunnan tunnuskappale ja kirjan nimi. Norwegian Wood, se on harhailua synkässä metsässä, josta ei ole paluuta.
**
Norwegian Woodia lukiessani mietin, kuinka täydellisesti elokuvattavaa kirjaa olin lukemassa. Ja olihan se elokuva tehty, vuonna 2010, ohjaajana Vihreän papaijan tuoksusta tunnettu Tran Anh Hung. Katsoin elokuvan saman tien. Se noudatti uskollisesti tarinaa, tosin osa oli pakko pituuden vuoksi leikata pois, ja kuvitti tapahtumapaikat taidokkaasti. Suosittelen kaikille esteetikoille. Mutta itse ihmissuhteet ja kuohuva Tokio oli joko unohdettu tai kuvattu niin lakonisesti, etten tunnistanut elokuvasta omia tunnelmiani. Trailerin voi katsoa YouTubesta >>.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.